Helsingin seurakuntien yhteiskunnallisesta työstä vuoden 2005 rauhantyöpaikka

Tammisaaressa vietetyillä Ay-väen rauhanpäivillä luovutettiin Rauhantyöpaikka 2005 -palkinto. Palkinto myönnetään vuosittain jollekin ansioituneelle työpaikalle tai taholle, joka on omalta osaltaan edistänyt rauhantyötä.

Työpaikkojen rauhantoimikunnan myöntämä palkinto annettiin tänä vuonna Helsingin seurakuntayhtymän yhteiskunnalliselle työlle. Nimitysperusteina olivat toiminnan laaja yhteiskunnallinen ulottuvuus, sekä näkyvyys ja vaikuttaminen mm. Suomen sosiaalifoorumissa, Maailma kylässä -tapahtumissa, Pro Kuntapalvelut -liikkeessä ja kamppailussa julkisten palveluiden puolesta Helsingissä.

Helsingin seurakuntayhtymän yhteiskunnallisella työllä on myös hyvät ja ansiokkaat yhteydet ay-liikkeeseen, työttömien toimintaan sekä työpaikoihin. Yhteiskunnallinen työ on omalla toiminnallaan tuonut kirkkoa lähemmäksi muita toimijoita ja nostanut esiin eettistä pohdintaa ja kritiikkiä mm. työelämän ongelmista, työttömien tilanteesta sekä hyvinvointiyhteiskunnan alasajosta. Helsingin seurakuntayhtymän yhteiskunnallisessa työssä näkyvät konkreettisesti ne perusinhimilliset arvot ja sanoma, joita kirkko edustaa. Työ on omalla sarallaan rohkeaa ja esimerkillistä, ja siinä näkyvät solidaarisuuden periaatteet.

Ay-väen rauhanpäivillä palkinnnon vastaanotti yhteiskunnallisen työn pastori Raija Korhonen.

 

Raija Korhosen kiitospuhe 15.1.2006 Tammisaaressa

Arvoisat rauhanpäivien osallistujat, arvoisa Työpaikkojen rauhantoimikunta

Kiitän tästä tunnustuksesta ja arvostan sitä syvästi. Jo tieto tämän myöntämisestä meni syvälle, minulle, ja uskaltaisin sanoa että myös työtovereilleni. Tuntui hyvältä saada palautetta ja tulla nähdyksi juuri teidän taholtanne. Haluan jakaa tämän tunnustuksen myös niiden parinkymmenen muun työtoverini kanssa, jotka tekevät seurakuntien yhteiskunnallista työtä muissa seurakunnissa tai seurakuntayhtymissä Suomessa. Luulen että myös he ovat olleet osallisia siihen, että te annoitte tämän tunnustuksen meille.

Me seurakuntien yhteiskunnallisen työn tekijät teemme työtämme yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilla. Emme seurakuntaelämän keskiössä vaan sen laidoilla. Aina ei kotipesässäkään ymmärretä yhteiskunnallisen työn olemusta. Viimeksi viime viikolla jouduin vastaamaan kysymykseen, että missä näkyy se että tämä työ on seurakuntien työtä. Seurakuntien yhteiskunnallisessa työssä tarkastelemme ihmistä työn kautta, osana yhteisöään ja osana rakenteita, sekä edesautamme oikeudenmukaisemman ja inhimillisemmän yhteiskunnan rakentamista. Sitä että se kuuluu seurakuntien työn ytimeen ei aina ymmärretä. Työmme pohjaa käsitykseen, että hengellinen ja maallinen ovat sisäkkäin eikä niitä voi erottaa toisistaan.

Puolitoista viikkoa sitten Turkuun vihittiin uusi piispa, Kari Mäkinen. Virkaanastujaissaarnassaan hän puhui tietäjien matkasta Betlehemiiin ihmisen matkana maailman halki. Tärkeää hänen saarnassaan oli se, että hän sanoitti sen mistä löytyy ihmiselle merkittävin. Se löytyy valtakeskuksista syrjästä, ei Jerusalemista, vaan syrjäisestä Betlehemistä. Ei vallan keskuksista, vaan sieltä missä eletään tavallista elämää, tehdään tavallista työtä ja eletään tavallista arkea. Eletään kuten taidetaan. Ja tie sinne löytyy aavistuksen, tähden varassa.

Vallan keskus ei aina tiedä, missä tapahtuu tärkeimpiä asioita. Se missä työtä tehdään, ei ole vallan keskuksissa. Se ei ole hengellisen vallan keskuksessa, siellä missä määritellään uskon oikeaa ja hyvää. Ei myöskään yhteiskunnallisen vallan, siellä missä tärkeitä päätetään. Työ tehdään näistä katsoen syrjässä, siellä missä ihmisten arkeen yritetään saada tolkkua yhdessä toisten kanssa. Ammattiyhdistysväen, työttömien tai kuntapalvelujen tulevaisuudesta huolestuneiden, valtaa vailla olevien ihmisten kanssa.

Se, että ruohonjuuri järjestäytyy ja pyrkii yhdessä vaikuttamaan tolkullisen elämän saavuttamiseen, herättää levottomuutta. Mihin kategoriaan heidät panisi? Kenen valtaa he kumartanevat? Kun tämä on epäselvää, on näiden ryhmien ja kansanliikkeiden voitettava ennakkoluuloja ja oltava sitkeitä. Kun sisällä on syvä tieto siitä, että asia on oikea, että tällä on merkitystä ja se kantaa jatkoon. Se ohjaa matkalla eteenpäin.

Jokaisella ihmisellä on luovuttamaton arvo, ihmisarvo. Se on työn pohja. Tässä jaamme samaa arvopohjaa ammattiyhdistysliikkeen ja rauhanliikkeen kanssa.

Mikä on ihmisen arvo tässä meidän yhteiskunnassamme käytännössä? Tätä olen miettinyt viime aikoina, ja kysymyksen herätti mediavallan keskus, Helsingin Sanomat. Juuri ennen vuodenvaihdetta lehdessä oli juttu siitä, miten Hollannissa järjestetään asunnottoman ihmisen hautajaiset. Se virkamies, jonka tehtävänä asia on, etsii miehen omaisia, tuttavia, entisiä työnantajiakin saadakseen vainajalle hautajaiset, joissa hänen saattajinaan olisi muitakin kuin virkamiehiä. Hautajaisista yritetään tehdä vainajan näköiset, etsitään jopa hänen lempimusiikkiaan jäähyväishetkessä soitettavaksi. Ja aina keitetään kahvit, kuten muidenkin hautajaisissa on tapana. ”Ihminen tulee saattaa hautaan ihmisarvon mukaisesti”, sanoi virkamies Hollannista.

Viime viikolla saimme lukea samasta sanomalehdestä, mitä tapahtuu sosiaaliturvan varassa elävän, perheettömän ihmisen omaisuudelle Helsingissä. Lehti kertoi, että kun vainajan 20-vuotias tytär tuli vanhempansa tavaroita noutamaan kaupungin vuokra-asunnosta, asunto olikin tyhjennetty. Isännöitsijä oli tiettävästi myynyt asunnon tyhjennysoikeuden trokarille. Näin nimettömät ihmiset kertoivat tapahtuvan muuallakin perheettömien, toimeentulotuen varassa elävien ihmisten jäämistöille. Kaupungin lakimies vahvisti, ettei muista koskaan järjestetyn perunkirjoituksia toimeentulotuen perheettömille asiakkaille.

Minusta tässä on yksittäistä tapausta laajempi ja merkittävämpi ajankuva. Olemmeko menneet jo niin syvälle uusliberalistisen talouspolitiikan tuottamiin arvoihin, antaneet tuottavuuden arvojen mennä niin syvälle sisimpäämme, että lopulta arjen valinnoissa ajattelemme, että ihmisen arvo, ihmisarvo,  riippuu ihmisen omaisuudesta, asemasta ja perheen olemassaolosta. Että ihmisen perusoikeudet, laki, ei olekaan tarkoitettu toteutettavaksi sellaisen ihmisen kohdalla, joka eläessään joutuu yhteiskunnan tuen varaan.

Hälytyskellot eivät soi ja jos jollakin soivat, hän ei uskalla niitä soittaa.

Ehkäpä tässä on tämän ajan haaste. Tulla yhteen, jakaa toistemme tarinoita työelämästä, pätkätyöstä, julkisista palveluista, vallasta ja elämästä. Analysoidaan niitä yhdessä ja soitetaan sitten hälytyskelloja. Tällaisia hälytyskellojen soittamisen arvoisia asioita on paljon. Niitä, joissa ei toteudu ihmisen arvo. Niitä, joissa on tehtävä toisin.
Jotta jo ihmisen elämä olisi ihmisen arvon, ihmisarvon mukaista.

Raija Korhonen
Yhteiskunnallisen työn pappi, Helsingin seurakuntayhtymä