Ahmad Khasib

Palestiinan tilanne on ollut vuosia esillä uutisoinnissa. Televisiosta ovat tuttuja pommiräjähdykset, itsemurhaiskut ja raunioiksi räjähtäneet rakennukset. Tuhansien palestiinalaisten kasvoja on näkynyt kuvissa, mutta harvoin uutisista ovat välittyneet yksittäisten ihmisten elämäntarinat. Ahmad Khasib on lähtöisin Palestiinasta ja on asunut Suomessa nyt n. 10 vuotta. Ahmad tietää, millaista on elämä jatkuvien konfliktien keskellä.

Palestiinalaiset asuvat alueella, jota kutsutaan Länsirannaksi. Itse asuin Ramallahissa. Alueet, joilla saamme liikkua ovat tarkkaan määriteltyjä, emmekä saa mennä Israelin puolelle. Olemme lähes kokonaan israelilaisten armoilla. Olemme riippuvaisia heidän taloudestaan ja työpaikoistaan. Meillä ei ole pysyviä kouluja, vakituisia työpaikkoja eikä yliopistoa. Kaikki tulee Israelin kautta.

Jouduin Palestiinassa kolme kertaa vankilaan. Ensimmäisellä kerralla olin 15-vuotias. Olin kävelemässä koulusta kotiin, kun israelilaisten sotilaiden jeeppi pysäytti minut. Autossa oli neljä sotilasta, jotka ottivat minut mukaansa ja alkoivat lyödä. Syyksi he sanoivat, että olin heittänyt kiviä jossakin. Itse en tiennyt koko asiasta yhtään mitään. Olin 46 päivää vankina pienessä pimeässä huoneessa tietämättä miksi olin sinne joutunut ja mitä tulisi tapahtumaan seuraavaksi. Välillä sotilaat kävivät hakkaamassa. Paikka, jossa olin vankina, oli sotilasleiri ja nimeni rekisteröitiin sinne muistiin. Seuraavan kerran kun asuma-alueellani tuli hankaluuksia, sotilaat tulivat etsimään minua nimeltä.

Toinen vankilakerta sai alkunsa kun olin kotona nukkumassa. Heräsin yöllä, ja äitini kyyhötti nurkassa siskojen ja veljien kanssa. Huoneessa oli paljon sotilaita ja joku löi minua kasvoihin. Avasin silmät ja aluksi luulin, että kaikki oli vain pahaa unta. Sotilas kysyi minua nimeltä. Sitten minua lähdettiin viemään, en saanut laittaa edes vaatteita päälle. Sillä kerralla olin vankilassa kaksi kuukautta. Taaskaan en tiennyt mistä syystä minut oli sinne toimitettu. Joka päivä minua haastateltiin ja kyseltiin asioista, joista en tiennyt yhtään mitään. Välillä lyötiin.

Kolmas kerta oli samanlainen. Olin nukkumassa ja herätessäni talo oli täynnä sotilaita. Kun sotilaat olivat ottamassa minua mukaansa, äitini kysyi mihin he olivat minua viemässä. Sotilaat alkoivat hakata minua äitini silmien edessä ja sanoivat äidilleni, että jos hän ei mene taloon sisälle he hakkaisivat minua lisää. Äitini oli pakko totella.

Palestiinassa minulla ei ollut minkäänlaista ihmisarvoa eikä oikeuksia. Siellä ihminen on kuin kärpänen, jota jokainen israelilainen saa läiskiä niin paljon kuin haluaa. Jos joku haluaa puolustuksekseen kertoa oman näkemyksensä asioihin, niin sitä ei uskota. Sen väitetään olevan propagandaa. Suomessa hirvilläkin on enemmän oikeuksia kuin ihmisillä Palestiinassa. Täällä hirviä ei saa ampua ympäri vuoden, Palestiinassa ihmisiä saa ampua milloin vaan. Israelilaisten silmin katstottuna minun virheeni tässä elämässä on ollut se, että olen sattunut syntymään palestiinalaiseksi. Siitä on saanut maksaa verellään ja joutunut kärsimään.

Elämäni Palestiinassa alkoi olla liian tiukkaa. En pystynyt jatkamaan opiskelua, koska koulut olivat kiinni. Minulla ei ollut mitään erikoisammattia. Ei ollut mitään tekemistä, eikä mahdollisuuksia jatkaa elämää. Kolme parasta kaveriani oli tapettu. Ajattelin, että voisin tehdä elämässäni jotain muutakin, kuin katsoa kuolemaa joka päivä silmästä silmään omaa vuoroani odottaen.

Maasta poispääseminen oli työn takana, koska Israelin hallitukselta oli vaikea saada lupaa poistua maasta. Käytännön ongelmaksi muodostui erityisesti se, että Tel Avivin lentokenttä sijaitsee israelilaisten alueella, jonne palestiinalaisilla ei ole lupaa mennä. Meillä ei ollut myöskään oikeutta hankkia passia. Kun oikein kovasti taistelin, sain lakimiesten avulla muukalaispassin ja pääsin poistumaan maasta.

Kun tulin Suomeen, viimeisestä vankilassaolosta Palestiinassa oli kulunut kaksi kuukautta. Saavuin tänne tarkalleen 9.9.1992. Veljeni asui täällä ja hän tarjosi minulle apua ja asuntoa. En ollut koskaan miettinyt, että lähtisin pakolaiseksi jonnekin. Harvat palestiinalaiset lähtivät pois maasta pakolaisina. Sain mahdollisuuden tulla Suomeen veljeni luokse turistiviisumilla. Ajatuksenani oli mennä takaisin kotimaahan tilanteen rauhoituttua siellä. Kun jonkun ajan päästä soitin kotiin, vanhempani kertoivat, että maassa oli vielä vaarallisempaa. He sanoivat, että israelilaiset sotilaat olivat tulleet kotiimme kysymään minua nimeltä. Ehkä minut olisi taas laitettu vankilaan, enkä halunnut sitä enää uudestaan. Edelliset kerrat olivat jättäneet minuun jälkensä. Silti oli erittäin vaikea päättää mitä tehdä, jäädäkö Suomeen vai lähteäkö takaisin. Päätin jäädä ja katsoa tilanteen uudelleen. Tärkeintä oli, että täällä oli rauhallista ja turvallista, vaikkakin sää ja muut olosuhteet olivat täysin erilaisia.

Suomessa kaikki oli aluksi outoa. En tiennyt miten ihmiset täällä elivät ja olivat. He esim. kävelivät vapaasti kadulla kello kuuden jälkeen. Se ei ollut mahdollista Palestiinassa, koska sotilaita oli joka puolella. Monesti heräsin yöllä ja ihmettelin, kun ei kuulunut pommien ääntä. Oli rauhallista ja hiljaista, eikä ihmisten tarvinnut säntäillä kadulla mitään vaaraa karkuun.

Meni useampi vuosi, että totuin elämään Suomessa. Täällä pystyin suunnittelemaan omaa tulevaisuuttaani ja elämääni. Näin, että ihmisillä oli ollut mahdollisuus elää jokainen elämänsä vaihe turvallisesssa ympäristössä. Itse en ollut koskaan saanut elää lapsuuttani kunnolla läpi. En ollut kokenut, millaista oli olla lapsi ja leikkiä ulkona. Lapsena minulla ei ollut leluja, en edes tiennyt mitä ne olivat. Elämä oli aina ollut sodan ja kriisin varjostamaa, sekä vaaran ja pelon täyttämää.

Elämä Suomessa on muuttunut paljon kymmenessä vuodessa. Kun tulin Suomeen vuonna 1992, täällä oli paljon vähemmän ulkomaalaisia ja ihmiset olivat ennakkoluuloisempia. Oli vaikea saada töitä, ystäviä ja päästä mukaan osallistumaan suomalaiseen elämään. Nyt etenkin Etelä-Suomessa elämä ulkomaalaistaustaisena on paljon helpompaa ja kansainvälisempää. On paremmat mahdollisuudet päästä oppimaan Suomen kieltä tai saada ammattikoulutusta.

En ole vielä hakenut Suomen kansalaisuutta. Minulla olisi oikeus tehdä se, mutta en ole pitänyt kiirettä asian kanssa. Minulla on pysyvä oleskelulupa Suomessa ja voin matkustaa ja asua täällä. Voin ylpeänä sanoa, että olen palestiinan-suomalainen. Olen ylpeä myös siitä, että Suomi on näinkin kaukaa yrittänyt vaikuttaa Palestiinan konfliktin lopettamiseen. Ulkoministeri on ottanut tilanteeseen kantaa, mitä kaikki Arabimaatkaan eivät ole niin rohkeasti tehneet. Tosin niissä maissa mielenilmaisuilla on omat rajoituksensa.

Nyt olen tyytyväinen elämääni Suomessa, eikä minulla ei ole mitään suomalaisia vastaan. Minua kohtaan ihmiset täällä ovat olleet suhteellisen ystävällisiä, avuliaita ja kohteliaita. Suomalaisten etu on se, että he matkustavat paljon ja ovat sitä kautta tulleet suvaitsevaisemmiksi.

Jos joku päivä saan lapsia, haluan kasvattaa heidät Suomessa ja suomalaisiksi. Tulevaisuus täällä näyttää yhä paremmalta, kun ihmiset rupeavat tutustumaan toisiinsa ja ulkomaalaiset oppivat suomalaista kulttuuria ja elämää. Toivon, että jonain päivänä kaikki tulevat toimeen toistensa kanssa. Haaveenani on myös joskus palata takaisin kotimaahani Palestiinaan ja auttaa ihmisiä siellä.

Vuonna 1996 kävin Palestiinassa ja viivyin maassa 1,5 vuotta. Oslon neuvottelujen jälkeen oli päätetty, että palestiinalaiset saisivat oman maan. Kaikki uskoivat, että niin tulisi tapahtumaan. Kun palasin ja yritin uudelleen asettua kotimaahani, jouduin toteamaan että mikään ei ollutkaan muuttunut. Ei ollut palestiinalaista hallitusta, eikä omaa maata. Ainoa muutos oli, että israelilaiset sotilaat olivat lähteneet pois Ramallahista muutaman kilometrin päähän. Kun palestiinalaiset halusivat lähteä alueeltaan, piti pysähtyä tarkastuksissa ja väkivallan uhka oli yhä ilmassa. Vieläkin haluaisin mennä käymään siellä, mutta toisaalta tuntuu, että on parempi rakentaa elämää yhdessä paikassa.

Olen kyllästynyt katsomaan uutisia, jotka kertovat Palestiinasta. Sitä samaa on nähty jo yli 20 vuotta. Nimet ovat uusia, mutta tilanteet samoja tai vielä pahempia. En halua koko ajan kuulla tappamisesta ja kuolemisesta. Pelkään, että näen jonkun omaisen, ystävän tai naapurin kuoleman. Kerran sattui niin, että näin uutisista kun pikkuveljeäni ammuttiin. Onneksi hän ei kuollut. Tosin en saanut siitä heti tietoa ja olin huolissani. Tämän jälkeen en ole juurikaan jaksanut katsoa uutisia. Joskus on pakko katsoa, koska kuitenkin haluan tietää mitä Palestiinassa tapahtuu. Toivon, että YK:n rauhanpuolustajat menisivät alueelle lopettamaan molempien osapuolten sotimisen.

Musiikkielämäni sai alkunsa Intifadan aikana 1986-87. Sen avulla pystyin sanomaan, mitä mieltä olin oman maani asioista, politiikasta ja rauhasta. Se oli meille kaikille ainoa mahdollisuus tuoda julki omia mielipiteitä. Musiikki on kasvanut mukanani koko ajan. En ole koskaan opiskellut musiikkia, koska Palestiinassa se ei ollut mahdollista.

Soittaessani tai laulaessani mietin aina, miten voisin tuoda esille etenkin Palestiinan asioita tällä hetkellä. Jos kuulijani eivät ymmärrä laulujeni sanoja, niin toivottavasti he ymmärtävät jotain musiikin ja sävelen kautta.

Elämää itsessään tulee arvostaa ja kunnioittaa. Rauhan tavoitteleminen on elämän jatkumisen turvaamista. Kaikilla ihmisillä Palestiinassa on oikeus parempaan elämään.