Esther Leander

Esther Leander valittiin vuoden pakolaisnaiseksi vuonna 1999. Hän kertoo valinnan olleen hänelle yllätys, mutta tuoneen paljon hyvää elämään. Ihmiset oppivat tuntemaan häntä ja elämä Suomessa tuli sitä kautta helpommaksi. Vaikka Estherin elämä ei olekaan aina ollut täynnä valoisia asioita, hän on pakolaistaustaisena naisena sisukkaasti taistellut itsensä sekä lastensa eteen ja päässyt osallistumaan suomalaiseen arkeen.

Lähdin Kongosta vuonna 1994. Silloin maassa vallitsi diktatuuri. Hallitsijana oli Mombutu ja tilanne oli jännittynyt. Ei voinut vapaasti sanoa mitään valtiota vastaan. Kaikkialla oli korvia kuuntelemassa mitä puhuttiin. Kehenkään ei voinut luottaa, sillä oma velikin saattoi olla valtion kätyri ja pettää luottamuksesi paljastaen virkamiehelle mitä olit valtiosta sanonut. Ihmisiä vietiin vankilaan, jos he olivat olleet valtionvastaisia.

Oikeus ja tasa-arvo toteutuivat Kongossa vain harvoin. Ihmisiä pidettiin vankilassa mielivaltaisia aikoja. Ei ollut harvinaista, että vankilassa tapettiin ihmisiä ja julkisuuteen tiedotettiin heidän vain sairastuneen ja kuolleen.

Mieheni oli lehtimies ja suuressa vaarassa työnsä takia. Hän joutuikin vankilaan. Sillä aikaa olin poikamme kanssa kotona odottamassa, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Mieheni onnistui pakenemaan vankilasta ja lähdimme koko perheen kanssa saman tien Suomeen. En pelännyt. Ajattelin, että jos jotain pahaa tapahtuu, sen pitää vain tapahtua. Jos pelkää, ei voi jatkaa elämää. Elämässä pitää uskaltaa ottaa riskejä.

Kun lähdimme maasta, sisällissota ei ollut vielä alkanut. Se alkoi vuonna 1996, mutta silloin olimme jo Suomessa. Kongon sisällissodassa yritettiin sysätä Mombutu vallasta. Sotaan osallistui muitakin maita kuten esim. Uganda, Ruanda ja Angola. Sisällissodan jaloista tuli lisää pakolaisia Suomeen.

Kongo on rikas maa, maaperästä löytyy kultaa ja timantteja. Rikkauksista huolimatta sisällissota tuhosi maata ja ajoi etenkin köyhimmät ihmiset kärsimään ja kuolemaan. Korruptio kukoisti, valtiosta tuli toimimaton ja ihmisoikeuksia laistettiin. Sama sota jatkuu vieläkin, vaikka Mombutu syöstiinkin vallasta. Myös toinen hallitsija, Kabila, syöstiin vallasta ja surmattiin. Tällä hetkellä Kabilan poika on vallassa

Lähdimme Kongosta omin avuin. Vain ihmiset, joilla oli varaa lentolippuihin, pystyivät lähtemään. Ne jotka eivät niin kyenneet tekemään, kuolivat tai siirtyivät toiseen maahan jossa oli sama tilanne. Meillä oli jonkin verran säästöjä. Lisäksi ystävät ja sukulaiset avustivat lentolippujen hankinnassa. Oli puhdas sattuma, että lentokentällä sattui olemaan Finnairin kone, joka lensi Suomeen. Itse en silloin tiennyt, mihin se oli meitä viemässä. Ainoa ajatus oli vain se, että se veisi meidät kauas Kongosta. Yhtä hyvin kone olisi voinut lentää vaikka Islantiin. Ainoa asia, millä oli merkitystä, oli turvaan pääseminen.

Tavallisilla kansalaisilla oli Kongossa vaikein tilanne. Heillä ei ollut mahdollisuuksia auttaa itseään, toisin kuin koulutetuilla ihmisillä. Vaarassa olivat erityisesti ne ihmiset, joilla oli mielipiteitä valtiosta ja jotka uskalsivat sanoa jotain. He tekivät sen henkensä uhalla. Monien maasta pakenevien ajatuksena oli se, että he pystyisivät joskus palaamaan takaisin auttaamaan oman maansa ihmisiä sekä tekemään jotain valtion hyväksi

Kun saavuimme Suomeen, ilmoittauduimme heti työnhakijoiksi. SPR:n työntekijät tulivat tapaamaan meitä seuraavana päivänä ja meidät vietiin pakolaisten vastaanottokeskukseen Helsinkiin. Haastattelun jälkeen saimme paikan Oravaisten pakolaiskeskuksesta. Asuimme siellä kaksi vuotta ja odotimme turvapaikan saamista. Se oli vaikeaa ja masentavaa aikaa, eivätkä itsemurha-ajatukset olleet odottajille vieraita.

Jokaisena päivänä odotimme vastausta turvapaikkapäätöksestä ja toivoimme sen tulevan, mutta se kesti ja kesti. Sinä aikana ei pystynyt tekemään oikein muuta kuin odottamaan. Kukaan ei tiennyt huomisesta päivästä yhtään mitään, mikä masensi ja tuhosi meitä. Perheenjäsenille tuli riitaa keskenään ja jotkut erosivat. Tämän voi ymmärtää vain, jos on sen itse kokenut. Ihmiset luulevat, että on helppoa vain olla, odottaa ja saada toimeentulotukea. Kuitenkaan raha ja ruoka eivät merkitse mitään, jos ei ole tulevaisuutta.

Elämä täällä alkoi ikäänkuin tyhjän päältä. Kaikki entinen oli otettu pois, esimerkiksi millään edellisellä ammatillani ei ollut merkitystä. Se oli psykologista kärsimystä ja helvettiä.

Pakolaiskeskuksessa ei ollut kovin paljon ihmisiä, mutta vaikeaksi tilanteen tekivät pakolaisten erilaiset kulttuuritaustat ja niiden yhteensovittaminen. Koska ihmiset olivat stressaantuneita, riitoja syntyi pienistäkin asioista. Ihmiset elivät kuin eläimet, vailla järkeä.

Kahden vuoden odottamisen jälkeen saimme myönteisen päätöksen jäädä Suomeen. Muutimme Porvooseen ja kotoutusohjelman mukaisesti haimme opiskelupaikkaa.

Minun on yleensä helppo tutustua uusiin ihmisiin ja saada ystäviä, mutta Oravaisissa se oli hankalaa. Olin niin vihainen kaikesta ja kaikille. Porvoossa elämä helpottui. Menimme suomen kielen kurssille, joka kesti kahdeksan kuukautta. Perheemme kovat kokemukset jatkuivat, kun mieheni kuoli Porvoossa tapaturmaisesti. Silloin meille oli syntynyt toinen lapsi. Mieheni kuoltua, sain apua suomalaisilta ja heihin olen pitänyt yhteyttä koko ajan. Yleisesti suomalaiset ovat ottaneet meidät vastaan vaihtelevasti. Toiset paremmin ja toiset huonommin.

Mieheni kuoleman jälkeen muutimme lasten kanssa Helsingin seudulle ja aloitin uudet opiskelut. Valmistuin hiljattain tradenomiksi ja tämän vuoden alusta sain määräaikaisen työn Suomen pakolaisavusta Afrikka elää-projektista. Nyt olen saanut työpaikan työvoimatoimistosta, ja tällä hetkellä elämä sujuu ihan hyvin.

Yleisesti maahanmuuttajien on vaikea saada Suomesta töitä. Itse lähetin yli sata hakemusta, mutta vain kaksi kertaa kutsuttiin haastatteluun. Nykyinen työpaikkani on ainoa, jonka sain. Kirjallisten hakemusten lisäksi soitin lukuisiin paikkoihin ja kävin paikan päällä kyselemässä. Aina oli jokin syy, etten saanut työpaikkaa. Joko en osannut tarpeeksi hyvin Suomea, olin nainen tai mustaihoisena asiakkaat olisivat pelänneet minua. Joskus teki mieli luovuttaa ja antaa periksi.

On vaikea puhua elämässä sattuneista kipeistä asioista, sillä jotenkin sitä haluaa unohtaa kaiken ja jatkaa eteenpäin. Jos ihminen pakotetaan puhumaan näiden kokemusten jälkeen, asiat tulevat liian kipeinä mieleen. Etenkin maahanmuuttajat ja pakolaiset ovat usein joutuneet kokemaan hyvin vaikeita asioita, eikä kaikkea uskalla sanoa ääneen.

Joskus tosin pitää puhua. Jos niin ei tehdä, ihmiset eivät voi ymmärtää toisten kokemuksia. Mutta joillekin se voi olla uhraus ja vaatii rohkeutta. Joskus tuntuu turhalta puhua, koska ihmiset eivät sittenkään ymmärrä, eikä mikään muutu ja tuo tuloksia. Miksi kertoa kärsimyksistä, jos ihmiset eivät halua tehdä niille mitään?

Toinen lapseni syntyi Kongossa ja toinen Suomessa. Yritän usein kertoa heille Kongosta, että he tietäisivät mistä ovat lähtöisin ja miksi. Kerron niin hyviä kuin huonojakin puolia. Siellä ovat kuitenkin meidän juuremme ja on lasten oikeus oppia tuntemaan historiaa, jotta he saisivat oikean käsityksen asioista. Televisio ei kerro kaikkea. Kongossa on paljon kaunista, kuten luonto, taide ja ihmiset. Se on rikas maa. Ainoa ongelma, joka tuhoaa koko Afrikkaa on sota ja korruptio, joka syntyy diktatuurista. Sosiaalinen elämä on hyvää, sillä ihmiset elävät iloisesti ja onnellisesti, vaikka ympärillä onkin ongelmia. Aurinko paistaa läpi vuoden.

Pidän paljon yhteyksiä kirjeitse ja sähköpostitse edesmenneen mieheni omaisiin Kongossa. Joskus soittelemme, etenkin Kaikesta ei voi puhua jouluna tai uutena vuotena. He ovat minun ihmisiäni ja osa minun elämääni, vaikka meninkin uudelleen naimisiin viime heinäkuussa suomalaisen miehen kanssa. Syntyperältäni en ole Kongon kansalainen, olen syntynyt Keniassa. Muutin Kongoon, kun avioiduin ensimmäisen mieheni kanssa.

Joskus ikävöin Kongoon ja koko Afrikkaan. Mielestäni kaikilla pakolaisilla on aina koti-ikävä. Oma maa on aina oma maa, vaikka saisi kymmenen eri kansallisuutta.

Kongossa työskentelin ammattilaulajana ja -tanssijana. En voi elää ilman musiikkia, se on minulle tapa kommunikoida ihmisten kanssa. Kongossakin lauloin poliittisia lauluja, sillä tavoin sain vietyä asioita eteenpäin. Ihmiset kuuntelivat paremmin musiikin kautta. Kun tulin Suomeen, menin heti kuoroon ja bändiin. Lauloin Afrobeatin kanssa, mutta mieheni kuoltua lopetin sen ja jäin kotiin hoitamaan lapsia. Heti kun lapseni ovat kasvaneet isommiksi, haluan jatkaa musiikin tekemistä. Laulan mielelläni afro-musiikkia, reggaeta ja poppia. Myös kirjoittaminen on minulle tärkeää. Kirjoitan runoja omasta elämästäni ja kokemistani asioista.

Haluaisin ihmisten tietävän, että pakolaiset osaavat monenlaisia asioita. He eivät ole köyhiä tai taitamattomia, joista ei ole mihinkään. He ovat tavallisia ihmisiä, jotka ovat kokeneet monenlaisia asioita. Pakolaisia ei pidä sulkea pois yhteiskunnasta, koska myös heillä on annettavaa. Monet heistä tulevat asumaan Suomessa loppuelämänsä ja heidät on otettava mukaan yhteiskuntaan. Pakolaisten kokemuksia ja osaamista voi hyödyntää, se rikastuttaa myös Suomea. On kaikkien etu, että maahanmuuttajille ja pakolaisille esimerkiksi annetaan töitä. Se voi olla vaikeaa, mutta myös pakolaisille täytyy uskaltaa antaa mahdollisuus elää ja toteuttaa itseään. Mikään ei muutu, jos ihmiset ylläpitävät vihaa toisiaan kohtaan.