Jaakko Gauriloff

Jaakko Gauriloff on alkuperältään kolttasaamelainen. Hänen perheensä tarina on esimerkki siitä, mitä vähemmistökulttuureille voi tapahtua kun joudutaan jättämään synnyinseudut ja turvautumaan uusiin elinkeinoihin. Nykyään Jaakko on vapaa saamelaistaiteilija, jonka sydämen asia on laulaa lauluja koltan kielellä. Häntä huolestuttaa koltankielen ja -kulttuurin rapistuminen. Laulujen lisäksi Jaakko taitaa saamelaisten vanhaa tarinaperinnettä.

Saamelaisia asuu Norjassa, Ruotsissa, Suomessa ja Kuolan alueella Pohjois-Venäjällä. Pääkielet kielet ovat tunturisaame, inarinsaa me, kolttasaame ja Kuolassa kildininsaame.

Kun toinen maailmansota syttyi, Suomi menetti oikean käsivarren alueen ja perheeni joutui lähtemään evakkoon. Välirauhan aikana he saivat kuitenkin palata takaisin, mutta jatkosodan myötä vuonna 1945 tuli uusi lähtö, eikä sittemmin enää ollut paluuta kotiseuduille. Evakkoon lähti kaiken kaikkiaan 650-700 kolttasaamelaista.

Omat vanhempani olivat evakossa Oulun lähellä, Kalajoki- Maikkola-alueella. Kun sota päättyi, he tulivat Inarin kunnan alueelle. Vuonna 1948 valtio päätti, että Sevettijärvi lähellä Norjan rajaa tulisi kolttasaamelaisten alueeksi. Enemmän kuin puolet koltista siirtyi tälle alueelle ja siellä he hajaantuivat kolmeen eri kylään. Jälkeenpäin katsottuna se tarkoitti sitä, että henkiset voimavarat jakautuivat. Armeijan autot kävivät hakemassa meidänkin perhettämme Sevettijärvelle, mutta emme olleet halukkaita lähtemään ja jäimme Inarin liepeille Nellimöön.

Vanhempani saivat otettua mukaansa evakkotaipaleelle muutaman poron, mutta kaiken muun he joutuivat jättämään. Isäni harmitteli aina, että ”muutama härkä saatiin tuotua eikä yhtään vaadinta.” Hän sanoi, että Suomen puolella porot olivat niin kovin ”kisuroita” eli pieniä. Tietääkseni matka tehtiin jalan ja ainakin ne, jotka poroja toivat, tulivat kävellen. Joku saattoi tuoda jotain kuorma-autolla.

Yhteistoiminta 50-luvulla ihmisten kesken oli hyvin vaikeaa ja matkaa alueelta toiselle kertyi jopa muutama sata kilometriä. Ei ollut puhelimia, eikä Sevettijärvelle ollut tieyhteyttä. Kolttasaamelaiset olivat tosin tottuneita kulkemaan. He kävivät esim. kauppareissuilla Norjassa, mutta evakkoon lähteminen oli eri asia.

Se ei ollut helppoa aikaa. Koko Suomessa oli kaikenkaikkiaan vaikeaa, kun maksettiin sotakorvauksia. Vuodet 1947-1955 olivat vaikeimpia. Ei suoranaisesti nähty nälkää, mutta puutetta oli monista asioista. Vanhempani, enoni ja isovanhempani haaveilivat koko loppuikänsä pääsevänsä takaisin synnyinseuduilleen. Itse en ollut siellä asunut, enkä sinne samalla tavalla osannut kaivata kuin vanhempani. Jälkeenpäin oli hieno tunne käydä katsastamassa sukuni seutuja. Jos sotaa ei olisi ollut, niin luultavasti asuisimme vieläkin siellä. Oli kohtalon oikku, että kolttasaamelaiset asuivat sellaisessa paikassa, jonka suurvallat halusivat saada itselleen. Petsamossa oli kaivoksia ja se oli rikasta aluetta.

Isoäitini muisteli aina vanhoja aikoja kaiholla, etenkin sitä kuinka perheyhteisö toimi. Isossa kyläyhteisössä kaikki oli turvallisempaa ja oli ”perhepsykologit” omasta takaa. Se oli hyvä etenkin kielen ja kulttuurin kannalta. Nyt kaikki on hajonnut. Aikoinaan oli pieniä kyliä muutaman kilometrin välein ja lauantaisin aina keräännyttiin Mustolan sillalle tanssimaan ja laulamaan. Kerran päivässä kylässä kävi postiauto. 50-luvulla elämä Venäjällä vilkastui voimalaitosten myötä ja yhtäkkiä huomattiin, että nuoriso oli lähtenyt rajan taakse töihin.

Isäni perinteiset elinkeinot olivat kalastus, metsästys ja poronhoito. Tullessaan toiselle alueelle, he eivät enää pystyneet harjoittamaan perinteisiä elinkeinojaan. Isänikin joutui luopumaan porotaloudesta eikä metsästysmahdollisuuksia ollut. Kotipaikkansa menettämisen jälkeen hän oli palkkatöissä TVH:lla. Sotien jälkeen perheeni rakensi pienen hirsimökin. Vaikka oli ahdasta niin hyvin pärjättiin, eikä kukaan tullut hulluksi. Meitä oli perheessä siinä vaiheessa yhdeksän lasta, joista kaksi oli syntynyt menetetyllä alueella. Minä olin toinen heistä. Vuonna 1956 valtio myönsi meille muutaman hehtaarin alueen Nellimöstä, jonne saimme rakennettua oman kolttatilamme.

Nykyään tilanne on täysin toinen, vaikkakin luontaisten elinkeinojen ja käsityön harjoittamista yritetään kursseilla ja muilla tavoin jälleen elävöittää. Hyvin harvalla on enää lampaita ja poroja. Pienviljelijät joutuvat lopettamaan elinkeinonsa, kun ne käyvät kannattamattomiksi.

Kun olin noin 10-15 vuotias, koulussani oli 50-luvulla kova suomettamiskausi. Emme saaneet käyttää omaa kieltä keskenämme tai opiskeluissa. Kaikki oli yhtä sekametelisoppaa, kun samassa joukossa oli koltta- ja inarinsaamelaisia sekä suomenkielisiä. Suomen kielellä oli vahvempi asema ja se oli vain pakko oppia. Meidän lasten piti asua asuntolassa. Vain viikonlopuiksi päästiin kotiin. Itse en mennyt asuntolaan kuin kahdeksi viikoksi. Hiihtelin kahdeksan kilometriä yhteen suuntaan, joka päivä kouluun ja kotiin.

Eräällä tavalla oli rasistista, kun ei saanut käyttää omaa kieltään. Itselläni ei ollut niin vaikeaa, koska olen isoäitini kaltainen jääräpää. En välittänyt, vaikka olisi haukuttu koltaksi. Jotkut alkoivat hävetä omaa kulttuuriaan, eivätkä kehdanneet olla sitä mitä olivat. Ihmiset vaihtoivat sukunimiäänkin suomalaisiksi, luultavasti juuri näistä syistä.

Kolttasaamelaiset ovat aina olleet suomalaisia, mutta eniten kolttia vieroksui muualta tullut valtaväestö sekä jotkut opettajat ja virkamiehet. Koltta-sanalla oli huono kaiku. Kolttien uskottiin varastavan poroja ja muuta omaisuuutta, mutta varastelua tapahtui joka kansassa ja heimossa. En tiedä, mitä koltta-sana itsessään tarkoittaa. Jotkut sanovat että se on tunturin paljas alue.

Alueella kulkeneet tutkijat ovat myös vieneet eteenpäin negatiivista tietoa kolttien kulttuurista. Koltat olivat aikaisemmin asuneet luhtakodissa ja maakellareissa, josta oli jäänyt vallalle uskomus, että he olivat likaisia ja sivistymättömiä. Nuori ikäpolvi kasvoi tähän kieroutuneeseen uskoon ja vieraantui kulttuuristaan.

50-luvulla en osannut vielä pelätä koltankielen häviämistä, koska sitä puhuttiin ympärilläni päivittäin. 60-luvulla tulin töihin Sodakylään ja Rovaniemelle. Silloin säpsähdin huomaamaan, että koltan kieli rapistuu koko ajan. Nyt toivon, että kieli eläisi vielä ainakin sata vuotta. Siinä on tosin monta uhkaa olemassa, vaikka sitä nyt kouluissa opetetaankin. Kielen pitäisi uusiutua koko ajan. Tunturisaamen kieli on ehkä parhaassa asemassa, koska sitä puhutaan useammassa eri maassa, kuten Ruotsissa ja Norjassa. Kielemme ei toimi enää kotikielenä. TV- ja digitaaliaika tuottavat uutta sanavarastoa, jolle vähemistökielten pitäisi saada vastineita.

Sittemmin Sevettijärvellekin saatiin koltankielen opetus. Ensin se oli vaikeaa ja on vieläkin. Vaatii ankaraa itseopiskelua, että hallitsee kielen. Kielessämme on alunperin ollut kaikenlaisia pehmennyksiä, mutta nykyään sen sointi on tullut kovaksi. Siitä huomaa, että koltan kieltä ei käytetä jokapäiväisessä elämässä. Se on kuin esiintyjällä, joka ei ole harjoitellut kappaleitaan hyvin. Esitys ei mene luontevasti ja on hakuammuntaa.

Ennen sanottiin, että saamelaisten koko elämä on kulttuuria, mutta nyt esim. kolttien kohdalla ei enää voida sanoa niin. Aikaisemmin kaikki osasivat kaikkea. Nyt osaaminen on eriytynyttä. On ammattimuusikoita, ammattikirjailijoita ja ammattiporomiehiä.

Töiden takia lähdin itsekin pois kotiseudultani. 60-luvulla kolttanuoriso alkoi länsimaistumaan ja hakemaan ammattia muualta. Omat siskoni ja veljenikin ovat lähteneet muualle asumaan. Kun tullaan uudelle paikkakunnalle, ei välttämättä ole olemassa valmiina sellaista lähipiiriä, että oman kulttuurin säilyttäminen onnistuisi. Rovaniemi on suhteellisen iso paikka ja vaikka meitä on siellä paljon, niin joka ilta tai viikko emme enää tapaa toisiamme.

Olin kovin kiinnostunut musiikista jo nuorena. Petsamo oli kansainvälinen satama ja sinne tuli äänilevyjä Amerikasta asti. Tätä kautta kolttasaamelaisetkin pääsivät länsimaisen musiikin makuun. Enollani oli gramofoni, jolla sain soitella levyjä. Nuorena poikana kävin katsomassa Olavi Virtaa ja kun näin hänen esiintyvän ajattelin, että joku päivä vielä esiinnyn itsekin samalla tavalla. Vuonna 1965 sain esiintyä Olavi Virran kanssa.

60-luvulla aloin kääntämään lauluja kolttasaamen kielelle, koska halusin omalla tavallani tuoda kielen ja kulttuurin esille. Voin tehdä lauluja koltan kielellä vaikka reggaeen tai poppiin, mutta haluan myös säilyttää kolttien oman lauluperinteen. Nyt olen vapaa saamelaistaiteilija. Aikaisemmin olin töissä pesulassa.

Meillä ei ole rahaa taata oman kulttuurin säilymistä. Jonkin verran saamme rahaa opetusministeriöstä. Koska meitä on niin vähän, noin 800 ihmistä, niin kaupallisen yhtiön ei kannata lähteä meitä tukemaan. Jos pitäisi itse tehdä levy nykyhinnoilla, se tulisi liian kalliiksi. Eikä vähemmistön musiikilla päästä listaykköseksi, mutta me tarvitsemme esim. omaan saamenradioomme ohjelmaa.

Vanhat perinteiden taitajat ovat vieneet paljon arvokasta taitoa hautaan, ennenkuin niitä on ehditty tallentaa. Muistan aina isoäitini hautajaiset. Ne pidettiin Ivalossa ja sinne tuli paljon väkeä. Täysin yllättäen tilaisuuten saapui Orttosen Martta, joka oli Kildinin saamelainen kuten isoäitinikin. Martta-mummo ajoi taksilla Nellimöstä Ivaloon hautajaisiin, meni mummon avonaisen arkun viereen, lauloi itkuleúddin (itkuvirren) ja lähti pois. Siinä tilanteessa ei voinut muuta kuin olla hiljaa. Itkuvirressä hän kertoi heidän nuoruusajoistaan. Harmittelin, kun en saanut esitystä nauhalle.

Toivoisin, että kunnat ja valtiovalta ajattelisivat pienten kieliryhmien selviytymistä, jotta kouluihin saataisiin saamenkielen opettajia. Nuorten lisäksi olisi hyvä saada opetusta myös aikuisille, että he voisivat opiskella musiikkia ja leúddeja. On ihmeellistä, että tuhansia vuosia vanha kulttuuri pystytään tuhoamaan muutamassa kymmenessä vuodessa.

Ihmiset luulevat saamelaisten vain ruikuttavan rahaa turhan takia. He haluaisivat ylläpitää kulttuuriaan, mutta on vaikeaa julkaista materiaalia ja saada se ihmisten käyttöön. Me emme voi mennä talosta taloon laulamaan ja runoja lukemaan, jos niille ei ole kysyntää. Huono asia on se, että aina pitää edetä tuottajan ehdoilla. Asiaa voisi helpottaa jos esim. perustettaisiin yhteispohjoismainen rahasto, joka tuottaisi kirjallisuutta ja oppimateriaalia. Olisi hienoa, että kokeneemmat voisivat opettaa nuoria, ettei heidän tarvitsisi kulkea samoja teitä ja tehdä samoja virheitä kuin me olemme tehneet.