Jimmy Trieu Hung

Vietnamilaispakolaisia on Suomessa yhteensä n. 4000. Yksi heistä on Jimmy, joka lähti kotimaastaan venepakolaisena noin 12 vuotta sitten. Rankan merimatkan jälkeen hän päätyi pakolaisleirille Malesiaan ja sieltä Ouluun pakolaisten vastaanottokeskukseen. Tällä hetkellä Jimmy työskentelee Helsingissä Kulttuurikeskus Cajsassa.

En elänyt Vietnamissa sodan aikana, mutta lapsuuteni ympäristössä näkyi sodan jälkiä joka puolella. Oli rautaromua, pommeja, taistelukoneita, isoja raskaita aseita ja helikoptereita. Vanhempani kertoivat, kuinka he olivat sodan aikana yrittäneet piilottaa ja suojata perhettä. Kaikki oli ollut kaaoksessa ja sekaisin. Elämää oli varjostanut jatkuva pelko. Ei ollut ruokaa, kaupat olivat kiinni eikä maanviljelijöillä ollut mahdollisuuksia kasvattaa viljaa tai pitää karjaa.

Sodan päätyttyä köyhyys jatkui ja elämä Vietnamissa oli huomattavasti vaikeampaa kuin ennen sotaa. Maahan tuli kommunismin myötä uusi elämänmuoto ja järjestelmä. Ihmiset eivät saaneet elää vapaasti, kaikki oli tiukasti rajattua ja suljettua. Ei saanut olla moderni eikä saanut esimerkiksi pitää pitkää tukkaa. Ulkomaille matkustaminen oli lähes mahdotonta. Sitä varten piti saada lupa ja sen saaminen kesti kauan. Kaikkea entiseen valtioon liittyvää pidettiin pahana. Valtion työntekijät ja vankilajärjestelmä olivat väkivaltaisia. Vanhan valtion sotilaita ja muita ihmisiä vangittiin. Uusi valtio katsoi heitä kuin vaarallisia ihmisiä. Ihmiset eivät hyväksyneet toisiaan, ja elämä oli kilpailua kaikesta.

Köyhistä tuli köyhempiä ja rikkaista rikkaampia. Valtiolla ei ollut riiittävän tehokasta ohjelmaa köyhien auttamiseksi. Valtion varat eivät myöskään riittäneet rakennusten korjaamiseen. Maan jälleenrakentaminen kestää vielä pitkään. Vaikka tilanne Vietnamissa on tänä päivänä parempi kuin sodan jälkeen, tavalliset ihmiset ovat yhä taloudellisesti ahtaalla ja maan tilannetta pahentaa väkiluvun jatkuva kasvu. Katsoimme joskus vanhaa videota Vietnamista ja totesimme kuinka kaunis ja vauras maa se on joskus ollut. Kaikki tuhoutui sodan myötä, kun ihmiset eivät osanneet suojella maataan.

Asuin Etelä-Vietnamissa ja olin 14 - vuotias, kun lähdin pois kotimaastani vuonna 1988. Perheeni kokoontui ja päätti, että minä ja vanhempi veljeni pakenemme. En tiennyt mihin olin joutumassa. Mietin vain, että elämän täytyy jossain olla vapaata, avointa ja turvallista. Elin ”unelmointi-ikää” ja luulin, että maailma on paratiisi ja ihmiset hyviä. Lähdön jälkeen olen oppinut elämästä paljon ja nähnyt erilaisuutta. Monet pakolaiset ovat sanoneet, että elämä sodan jaloissa on vaikeaa, mutta vähintään yhtä vaikeaa on myös pakolaisuus. Vietnamista lähti kaikenkaikkiaan noin viisi miljoonaa venepakolaista. Heistä huomattava osa ei koskaan päässyt perille vaan päätyi meren pohjaan. Kymmeniätuhansia naisia raiskattiin. Merirosvot ryöstivät ja tappoivat ihmisiä. Osa pakeni maasta metsien ja vuorten kautta, mutta meri oli helpoin vaihtoehto. Yleisin reitti oli tulla Vietnamista Malesiaan, matkaa kertyi noin 150-200 kilometriä.

Mekin pakenimme veneellä. Pakomatkasta täytyi maksaa veneenomistajalle noin 500-1000 dollaria/henkilö. Vene oli pieni ja alkumatkasta olin monta tuntia konehuoneessa piilossa. Piti ohittaa Vietnamin raja eikä saanut tulla nähdyksi. Kun nousin ylös ja näin meren, minua alkoi pelottaa. Se oli niin suuri ja vahva. Katsoin taaksepäin ja halusin takaisin kotiin vaikka uimalla. Pelkoa ja itkua kesti monta päivää. Taistelimme myrskyä vastaan ja aallot olivat korkeita. Kuolemaan oli suuri mahdollisuus koko ajan. Kysyin itseltäni, miksi perheeni oli lähettänyt minut pois. Pelotti ja tuntui, että ei ollut toivoa. Mietin, että tätäkö elämä on.

Matka kesti viisi päivää. Meitä oli veneessä 18 ihmistä. Matkan aikana kohtasimme merirosvoja, mutta koska meillä ei ollut mitään ryöstettävää, saimme jatkaa matkaa. Kolmantena päivänä merellä meiltä loppui ruoka ja vesi. Olemme buddhalaisia, enkä yleensä usko Jumalaan. Hädän hetkellä rukoilimme veneessä, ja puolen tunnin päästä satoi vettä. Se jäi mieleen ja tuli sellainen olo, että elämässä täytyy sittenkin olla jotain järkeä. Säilöimme vettä öljykannuihin ja joimme vettä ja öljyä sekaisin. Merestä saimme kalaa ruoaksi.

Veneessä jokainen oli huolissaan. Jotkut halusivat kuolla ja hypätä mereen, matka oli niin hurja. Näimme muiden veneiden osia kellumassa meressä ja tiesimme, että moni oli hukkunut. Näimme monta isoa laivaa, osasta saimme vettä ja osasta ruokaa, mutta he eivät pystyneet ottamaan meitä mukaansa, koska eivät voineet ottaa riskiä salamatkustajista.

Viidentenä päivänä näimme jotain sumun seasta ja tiesimme, että se oli maa. Minulle se tarkoitti paratiisia. Seuraavana aamuna rantauduimme ja sotilaat tulivat vastaan. Meidät vietiin Punaisen ristin leiriin odottamaan siirtoa. Sitten meidät toimitettiin Keski-Malesiaan eräälle saarelle pakolaisleirille. Siellä jouduimme olemaan melkein puolitoista vuotta.

Aika pakolaisleirissä oli yhtä helvettiä. Malesialaiset sotilaat sitoivat meitä puihin ja hakkasivat. Moni kaverini kuoli siellä. Ihmisiä heitettiin vankilaan milloin mistäkin syistä. Olimme heille pelkästään leikkikaluja. Onneksi leirissä oli YK: n työntekijöitä, jotka suojelivat meitä. Yleisesti olot olivat huonot ja olimme vähällä ruoalla. Toisinaan keräsimme itse ruokaa, koska sitä ei ollut aina tarpeeksi tarjolla. Jos teki töitä, sai lisää ruokaa. Vaikka olin lapsi, halusin osallistua. Olin siivoamassa ja tappamassa hyönteisiä.

Se oli ikään kuin vankileiri. Ihmiset olivat stressaantuneita ja tappelivat keskenään ruoasta tai petipaikoista. Riitoja syntyi pienistä asioista. Esim. vettä jonottaessa saattoi syntyä vakava tappelu. Ihmiset eivät pystyneet kontrolloimaan itseään, koska olosuhteet olivat niin äärimmäisiä. Tilanne oli toinen, kun olimme merellä. Silloin lähellä ei ollut muita ihmisiä. Elimme sovussa ja rakkaudessa, koska kaikilla oli yhteinen päämäärä.

Leirillä oli n. 25 000 ihmistä ja saarialue oli noin viisi neliökilometriä. Asuimme vuorilla ja rannoilla pitkissä matalissa parakeissa. Yhdessä parakissa asui n. 20 ihmistä ja oli ahdasta. Illalla klo 23 jälkeen ei saanut enää poistua talosta. Jos poliisi sattui näkemään ja vaikka olisi tiennytkin kulkijan menevän vain vessaan, niin silti hän saattoi hakata tai vangita. En voi unohtaa, miten minun ihmisiäni hakattiin ja lyötiin.

Pakolaisleirillä olimme aluksi siinä uskossa, että pääsemme Amerikkaan. Olimme laittaneet nimet lähtevien listaan. Puoli vuotta odotimme amerikkalaisten työntekijöiden tuloa leiriin. Eräänä päivänä kuulin, että suomalainen delegaatio oli tulossa leirille. He olivat sanoneet, että olisi mahdollista päästä lähtemään Suomeen. Vain pieni osa leirillä olijoista kiinnostui, koska ajatteltiin, että Eurooppa on rasisistinen maanosa. Olin odottanut leirissä niin kauan, että olin valmis lähtemään melkein minne vaan. Päätin, että haluan Suomeen. Sain esitteen käteeni, jossa kerrotiin Suomessa asuvista vietnamilaisista. Kuvista näkyi talvinen kaunis luonto. En ikinä ollut nähnyt sellaista maisemaaa Ajattelin, että koska Suomi näyttää noin kauniilta, lähden sinne. Veljeni päätti lähteä myös. Odotimme vielä puoli vuotta ja sitten tuli viesti ”Tervetuloa Suomeen!”. He lupasivat hoitaa kaikki oleskeluluvista lähtien.

Oli pelastukseni, että pääsin pois pakolaisleiristä. Se, mitä näin kansani siellä kokevan oli jotain kamalaa. Itsekin olin väkivallan uhri. Erään kerran malesialainen poliisi painoi aseen päätäni vasten ja hakkasi minua. Syy oli se, että seisoin ulkona ja katsoin sisään. He hakivat minut sisälle ja löivät vain pelatakseen peliä ja uhkaillakseen.

Pakolaiset ovat joutuneet oppimaan, ettei hyvän ja turvallisen valtion aikaansaaminen ole helppoa. Lähtökohtana on, että tavallisia ihmisiä tulee tukea ja väkivalta täytyy kitkeä pois. Ihmiset ovat vaarassa vieraantua todellisuudesta, jos he eivät ole eläneet köyhyydessä ja oppineet elämään tavallista elämää. Rikkaiden ja köyhien välillä on iso kuilu. Rikas on aina köyhää vahvempi ja saa mitä haluaa. Rikas ei halua nostaa köyhää ylös, köyhä on hänelle orja.

4.9.1990 istuin Helsingin lentokentällä ja odotin konetta Ouluun. Kun laskeuduimme, luulin aluksi, että emme vielä ole perillä. Näkyi vain metsää. Ihmettelin, kun lentokentällä ei ollut ketään. Oli aivan hiljaista ja kylmää. En tiennyt mitä kylmä on. Aluksi se tuntui hyvältä. Juoksin edestakaisin ulos ja sisään ja ihmettelin. Matkalla lentokentältä Ouluun emme nähneet mitään muuta kuin kuusia. Kaupungissa ajoimme kierroksen ja ihmettelin kuinka pieni se oli. Olimme ensin kaksi viikkoa metsän keskellä vastaanottokeskuksessa. Alkoi taas pelottaa, että mihin olin oikein tullut. Mietin, oliko tämäkin joku leiri ja joutuisinko taas vankilaan.

Oulu ja Pohjois-Suomi tuntuivat pieneltä. Ihmisiä oli vähän ja osa ei ollut lainkaan tottunut ulkomaalaisiin. Meille tuli hankaluuksia, koska olimme pakolaisia. Meitä haukuttiin ja oli mahdotonta päästä osallistumaan suomalaiseen elämään. Koulussa sain aina olla yksin. Pariin vuoteen en saanut yhtään suomalaista ystävää. Kaikki vain tuijottivat, eivätkä tottuneet millään. Punaisen ristin työntekijät tukivat meitä paljon ja oli hyvä, että heti alussa saimme opiskella suomen kieltä ja kulttuuria.

Asuin Oulussa kuusi vuotta. Meni muutama vuosi, ennenkuin aloimme tottua suomalaiseen elämään, saamaan töitä jne. Myös rasismia alkoi tulla enemmän. Meiltä kysyttiin, miksi meillä oli auto, kamera, polkupyörä tai asunto, kun kerran olimme pakolaisia. Ihmiset luulivat, että sosiaalivirasto vain antaa rahaa, eikä itse tarvitse tehdä yhtään mitään. Totuus on kuitenkin se, että pakolaisina maahan tulleet eivät ole tottuneita kuluttamaan, koska rahaa ei ole ollut pitkään aikaan. Toisaalta he ovat hyvin peloissaan ja säästävät, että selviävät jos sattuisi tapahtumaan jotain ikävää. Suomi on mahdollisuuksien maa, mutta täällä täytyy tehdä töitä saadakseen jotain. Minusta tavara tulee ja menee, se ei ole koko elämä. Itse vain haluaisin tehdä jotain, myös suomalaisille.

Oulusta muutin Helsinkiin. Opiskelin puutöitä sekä parturi-kampaajaksi. Opiskelin myös ääni- ja valotekniikkaa kulttuurikeskus Cajsassa. Kun ajattelen elämääni taaksepäin, olen tänä päivänä tyytyväinen itseeni. Tulin tänne tyhjin käsin ja pakolaisena, mutta nyt minulla on ammattitaitoa ja elämäni on hallinnassa. Monet ulkomaalaiset ovat halukkaita osallistumaan suomalaiseen arkeen ja tekemään töitä.

Luulen, että suomalaiset pelkäävät ulkomaalaisia. Osa heistä on ennakkoluuloisia ja ajattelevat, että pakolaiset eivät osaa mitään eivätkä ymmärrä asioita. Me haluamme tuoda tänne jotain hyvää. Emme halua olla riesana ja aiheuttaa lisäkustannuksia. Toivomme, että suomalaiset hyväksyvät meidät ja tarvitsevat meitä ja osaamistamme. Minulla on nyt kaksi lasta ja pelkään etukäteen, että miten heihin tullaan suhtautumaan ja että miten he tulevat pärjäämään koulussa ja muualla.

Ihmisten täytyisi miettiä, miten he voisivat joka päivä tehdä jotain hyvää ja tuottaa iloa toisille ihmisille. Yritän itse olla positiivinen ja nauraa, koska tiedän, että elämä voi olla myös kovaa. Etenkin pakolaisleirillä koin sen, mutta elämää täytyy jatkaa eteenpäin. Cajsassa olen tutustunut satoihin, ehkä tuhansiin ihmisiin. Vaikka ihmisillä onkin eri kieliä ja kulttuureja, he ovat ihmisyytensä vuoksi samanlaisia.

Suomeen tuloni jälkeen en ole matkustanut ulkomailla. Monet ystäväni matkustavat paljon ja pitävät siitä, mutta itse en kaipaa sellaista ollenkaan. Suomessa on rauhallista ja elämäni täällä on nyt hyvä, vaikka en voikaan koskaan unohtaa sitä, mitä elämässäni on tapahtunut. Ehkä siksi en halua matkustaa mihinkään. En halua enää koskaan kokea niitä asioita enkä nähdä ihmisten kilpailevan toistensa kanssa ja juoksevan rahan perässä unohtaen olevansa ihmisiä. En halua nähdä sitä, että toinen elää hienossa talossa ja toinen kadulla.

Vanhempani tulivat Suomeen noin kahdeksan vuotta sitten perheenyhdistämisen kautta. Nykyään he ovat puolet vuodesta täällä ja puolet Vietnamissa, koska osa perheestä on vielä siellä. On meidän kohtalomme, että emme koko perheenä voi elää samassa maassa.

Rasismi-sana on huono, en pidä siitä ollenkaan. Mielestäni rasismia on se, että jos olen varteenotettava työnhakija suomalaisten joukossa ja vaikka minulla olisi enemmänkin kuin vaadittavat ominaisuudet, niin suomalainen tulee valituksi vain suomalaisuutensa takia. En välitä siitä, jos naapuri tai joku kadulla haukkuu ulkonäköäni. Ajattelen, että takana on joku ongelma. Ihmiset ovat kateellisia ja vertailevat itseään toisiin ihmisiin. Naapuritkin tarkkailevat meitä ja seuraavat, onko meillä esimerkiksi autoa tai televisiota.

Toivon, että jonain päivänä Vietnamissa ihmiset pääsisivät kiinni normaaliin ja hyvään elämään ilman keskinäistä kilpailua. On tärkeää, että ihmiset saavat elämän, jossa voi toteuttaa unelmiaan.