Martti Olkinuora

Sotien aikana noin 420 000 karjalaista lähti evakkoon. Osa heistä teki evakkotaipaleen kahdesti, koska jatkosodan aikana evakot saivat luvan palata takaisin kotiseuduilleen. Nyt karjalaisvanhuksia ja heidän jälkeläisiään elää ympäri Suomea ja muistot koetuista asioista elävät yhä monien mielissä.

Martti Olkinuora on eläkkeellä oleva psykiatri, joka on lähtöisin Viipurin tuntumasta ja päätynyt evakkotaipaleen lopuksi Helsinkiin. Kun sota alkoi, hän oli kahdeksanvuotias.

Asuimme lähellä Viipuria ja olimme kesällä 1939 muuttaneet taloon, jonka isäni oli ostanut. Hän oli myös saanut ylennyksen työpaikassaan ja elämä oli kaikin tavoin asettumassa uomiinsa. Ehdimme asua uudessa kodissamme vain vähän aikaa, kun yhtäkkiä kaikki romahti. Toinen maailmansota alkoi 1.9.1939, mutta se ei vielä haitannut meidän elämäämme.

Talvisota alkoi 30.11.1939. Olin kotona äitini ja pikkuveljeni kanssa, joka oli silloin kolmevuotias. Isä oli rintamalla. Pihaan saapui kaksi sotapoliisia polkupyörillä. He ilmoittivat, että kello kolme on oltava Honkaniemen asemalla. Piti tarkkaan miettiä, mitä otettaisiin mukaan. Kaikki mukaanotettava tavara pakattiin kahteen kapsäkkiin. Äitini oli kaukaa viisas ja pakkasi mukaan mm. perheen valokuvat.

Juna ei suinkaan tullut ilmoitettuna ajankohtana, vaan myöhään yöllä. Se oli menossa Viipurin kautta Länsi-Suomeen, jonne karjalaisia oltiin siirtämässä. Asemalla odotti paljon ihmisiä ja tunnelma oli suhteellisen hilpeä. Ei osattu kuvitella vaaran olevan lähellä, vaikka juniakin oli pommitettu.

Viipurin asemalla äitini teki kohtalokkaan päätöksen, ettemme lähteneetkään länteen menevään junaan, vaan koilliseen kohti Kirvun pitäjää ja Sairalan kylää (sijaitsee sodassa myöhemmin menetetyllä alueella). Äidin ajatus oli mennä sinne turvaan isoäitini luo. Kirvun pitäjässä oli suhteellisen turvallista, vaikka hälytyksiä tulikin ja usein päivällä jouduimme olemaan piiloutuneina metsään valkoisiin lumipukuihin suojautuneina. Mitään pahempia pommituksia ei sille alueelle sattunut, mutta yksi lentokone pudotettiin. Isoäitini oli kahvilanpitäjä ja pystyi tekemään työtään, vaikka olikin sota.

Isoäitini luota läksimme jälleen eteenpäin Kirvun pitäjän Tietävälän kylään, jossa asui muita sukulaisiamme. Tietävälä oli kauempana rintamasta ja vietimme siellä joulun. Se jäi pysyvästi mieleeni, koska sinä jouluna kukaan ei saanut yhtään joululahjaa. Sodan synnyttämä ahdistus aikuisille oli niin suuri, etteivät lahjat olleet päällimmäisinä kenenkään mielessä. Lapsen elämysmaailmasta käsin katsottuna minulla ei ollut koskaan niin hauskaa kuin silloin. Joka ilta olimme naapureilla kylässä ja leikimme lasten kanssa kuurupiiloa ja pelasimme pelejä. Jälkeenpäin olen ihmetellyt, miksen lapsena koskaan tuntenut pelkoa. Uskoin, ettei voinut sattua mitään pahaa. Tosiasiassa näimme joka päivä satojen hopeanväristen pommikoneiden jurraavan sinisellä taivaalla pitkä valkoinen vana perässään. Kohteina olivat mm. Enson tehtaat ja Imatra

Eräänä päivänä uuden vuoden jälkeen isäni pääsi pois rintamalta. Hän oli saanut sairaslomaa hermostollisista syistä. Isäni tuli hakemaan meitä. Pakkauduimme kaikki rekeen ja läksimme matkaan. Ajoimme metsätiellä ja yhtäkkiä vihollisen hävittäjä lensi läheltä. En muista ampuiko se, mutta isäni meni täysin pois tolaltaan. Hän ryntäsi metsään ja jätti meidät tielle. Tämän jälkeen äitini sairastui. Olimme pitkän ajan eräässä maalaistalossa, ja äitini kävi lääkärissä hoitoa saamassa.

Äitini tervehdyttyä jatkoimme matkaa bussilla Savonlinnaan ja sieltä junalla Kiuruvedelle saakka. Isoäitini oli asettunut sinne jo etukäteen. Kiuruvedellä oli ihanan rauhallista, eikä sodan uhkaa ollut lähelläkään. Jälleen meillä lapsilla oli hauskaa ja laskimme mäkeä keväthangilla. Siellä ollessamme sota loppui 13.3.1940 ja vanhempani päättivät, että lähtisimme Helsinkiin.

Vapunpäivänä matkustimme kohti pääkaupunkia makuuvaunussa ja muistan kuinka juhlalliselta se tuntui.

Helsinki vaikutti jännittävältä ja suurelta kaupungilta. Muistan kuinka näin Erottajalta Heikinkadun kuhisevan liikenteen. Se oli kuin muurahaispesä. Silloin ajattelin, että tämä on minun kaupunkini. Majoituimme ensin tätini luokse, mutta pian piti hankkia oma asunto. Silloin ei ollut asuntopulaa ja jokaisessa talossa oli ilmoituksia vapaista asunnoista. Isäni vuokrasi meille yhden huoneen. Aluksi meillä ei ollut yhtään huonekalua, mutta saimme niitä karjalaisevakoille tarkoitetuista keräyspisteistä. Ylioppilastalokin oli yksi paikka, jonne ihmiset saivat viedä huonekaluja. Elämä alkoi nollapisteestä, koska meillä ei ollut valokuvien lisäksi juuri mitään muuta mukana.

Monet karjalaiset saivat osakseen nurjaa kohtaloa ja heitä nimiteltiin ryssiksi, mutta me emme perheeni kanssa joutuneet kokemaan tällaista henkilökohtaisesti. Tosin minun evakkotarinani ei ole tyypillinen, koska suurin osa karjalaisista tuli maaseudulta ja asettui taipaleensa jälkeen maaseudulle. Siellä kohtelu saattoi olla toisenlaista. Karjalaisiakin oli monenlaisia. Aivan rajan tuntumasta lähteneet puhuivat venäjää. Muistan kylläkin, millaisen naurun eräät kadulla olevat pojat päästivät, kun kuulivat Viipurin murrettani. Mutta suhtautuminen ei ollut ilkeämielistä. Aloitin pian koulunkäynnin ja opin Helsingin slangin.

Muutimme pienestä huoneestamme Pietarinkadulle erään liikehuoneiston takana olleeseen asuntoon ja siitä Taka-Töölössä sijaitsevaan uuteen taloon, jossa oli vakiovarusteena jääkaappi. Se oli ylellisyys, jota monissa asunnoissa ei vielä ollut lainkaan. Tosin vanhempani eivät ymmärtäneet mitä sillä olisi pitänyt tehdä. Isäni arveli, että jääkaapilla tehdään jäätelöä. Loppujen lopuksi kävi niin, ettemme koskaan kytkeneet sitä päälle. Tämä kertoo siitä, kuinka vaikeaa ihmisten on oppia uutta.

Karjalaan jäänyt talomme säilyi talvisodan yli ja saimme pitää sen kesähuvilana. Kesät 1942 ja 1943 vietimme siellä ja ne olivat hauskoja kesiä. Isäni oli kuitenkin kaukaa viisas ja arveli Neuvostoliiton hyökkäävän. Kesällä 1944 emme enää menneetkään sinne, ja muutamassa päivässä hyökkäyksen alkamisesta rintama oli saavuttanut meidänkin talomme.

1940-luvun alussa elämä Helsingissä oli rauhanomaista, eikä silloin vielä ollut ruokapulaa. Jatkosodan myötä tilanne paheni ja silloin oli puutetta ruoasta. Muistan elävästi, että oli joitakin päiviä, jolloin äidilläni ei ollut laittaa mitään ruokaa pöytään. Koetimme hankkia ruokaa kaikin tavoin. Viljelimme kesäpaikassamme vihanneksia ja vehnää sekä keräsimme puolukoita ja sieniä. Jouluksi ilmestyi aina kinkku- en tiedä mistä.

Isälläni oli vaikeinta toipua sodan aiheuttamista traumoista sekä työpaikan ja talon menetyksestä. Viipurissa hän oli SOK:n palveluksessa hyvässä asemassa, mutta Helsingissä hän aloitti kaiken alusta. Hän pääsi SOK:lle töihin ja aloitti rivityöntekijänä. Meille lapsille ei jäänyt suuria traumoja. Olen monta kertaa miettinyt, kuinka selvisimme niinkin helpolla. Oliko joku perusturvallisuuden tunne niin hyvä, etten koskaan muista pelänneeni, vaikka vaara olikin todellinen. Sitä vain luotti, että kaikki menee hyvin.

Vanhemmilleni jäi kaipuu kotiseudulleen, mutta sekin oli kaupunkilaisille erilaista kuin maalaisille, joilla oli sukupolvien historiat omilla tiloillaan. Tietenkin perhettäni harmitti se, että koti oli jäänyt rajan taakse. Kaikkein tärkeintä kuitenkin oli se, että kaikki olivat hengissä, eikä isäni enää joutunut sotaan. Hän yritti lähteä rintamalle toisenkin kerran, mutta sai vapautuksen terveydellisistä syistä. Meidän suvustamme kaatui ainoastaan yksi mies.

Perheemme kokemuksista olen oppinut, että ihmisellä on kyky selvitä pahoistakin paikoista ja hetkistä. Itse en tietenkään ollut pahimmassa helvetissä, koska en ollut rintamalla. Vaikeina hetkinä ihminen ikään kuin käpertyy omaan pieneen maailmaansa. Joskus kun uni ei tullut, ajattelin sitä aikaa kun pakomatkalla nukuin maalaistalon lattialla talvisodan aikana. Totesin, kuinka paljon parempi oli nukkua omassa sängyssä ja uni tuli.

Helsingissä asuimme kuudennessa kerroksessa. Ilmahälytyksen tultua piti mennä talon kellariin. Usein kävi niin, että äitini ei saanut minua hereille ja jäin nukkumaan sänkyyni. Silloinkaan en osannut pelätä.

Helsinki koki kolme suurpommitusta kevättalvella 1944. Sunnuntaina 6.2.1944 tulin kotiin luistelemasta. Kaikki oli rauhallista ja mukavaa. Isä luki Seitsemää veljestä meille lapsille. Sitten tuli hälytys ja menimme poikkeuksellisesti kadun vastapäätä olevan rakennuksen vahvaan pommisuojaan. Pommituksista seurasi pahaa jälkeä ja kotimme viereinen talo sai osuman. Seuraavana aamuna hälytyksen mentyä ohi totesimme kaikkien ikkunoiden olevan rikki. Tunnollisena poikana lähdin aamulla kuitenkin kouluun! Koulun edessä oli iso pommin aiheuttama kuoppa, ikkunat olivat rikki ja koulu oli suljettu.

Päätimme lähteä äitini ja veljeni kanssa Hämeenlinnaan tätini luokse turvaan. Rautatieasemalla oli suuri joukko muitakin Helsingistä pakoon pyrkiviä ihmisiä. Tuli hälytys ja ihmiset alkoivat juosta pommisuojaan. Sanoin äidilleni, ettei hälytys varmaankaan kestä kauan ja sen mentyä ohi pääsisimme varmasti junaan. Kävi niin kuin olin aavistanut ja pääsimme lähtemään kohti Hämeenlinnaa. Hämeenlinnan lyseoon perustettiin erityinen pakolaisluokka pääasiassa Helsingistä tulleille ja jatkoin koulunkäyntiä siellä. Syksyllä 1944 tehtiin aselepo ja koulut alkoivat Helsingissä normaalisti.

Ehkä lapsi osaa itse rakentaa itselleen turvallisuuden illuusiota. Kun tulimme Helsingistä Hämeenlinnaan, rakensin illalla lumilinnan ja –lyhtyjä. Se toi osaltaan kodikasta ja mukavaa tunnelmaa. Sodan voi kokea niin monella tavalla. Ihmisen taito sopeutua on ihmeellinen ilmiö, samoin kuin pelon torjuminen.

Me jouduimme lähtemään evakkoon oman maan sisällä ja kieli säilyi samana. Olisi ollut eri asia joutua toiseen maahan. Nykypäivän pakolaisilla on tässä suhteessa aivan toinen tilanne. Syystä jota en koskaan saanut tietää, pikkuveljeni lähetettiin vuonna 1944 sodan aikana serkkuni kanssa Ruotsiin. Hän oli silloin 7-vuotias. Hänelle laitettiin osoite- ja nimilappu kaulaan ja vietiin junaan. En vieläkään ole voinut ymmärtää miksi niin tapahtui, koska meillä ei ollut hätää. Oli perheitä, joissa nähtiin nälkää ja silloin tällaisen voi ymmärtää. Ruotsissa veljeni oli lastenkodissa, mutta tuli takaisin Suomeen vajaan vuoden kuluttua. Luulen, että kokemuksesta ei ehtinyt tulla hänelle traumaa. Vaikka hän oppi puhumaan ruotsia, hän ei unohtanut omaa äidinkieltään. Jälkeenpäin ajateltuna vanhempani eivät kyllä loppuun asti ymmärtäneet sitä, mitä lapselle merkitsee joutua pois omiensa luota. Tästä jäi omantunnonsyytös koko perheellemme.