Mohammad Ehsan

Hiljattain oli Helsingin sanomissa (HS 16.10) artikkeli, jossa kerrottiin Afganistanin poliisin hakanneen muusikoita rangaistukseksi siitä, että he olivat soittaneet hääjuhlassa ja uhmanneet Talebanien maahan asettamaa soittokieltoa. Afganistanissa musiikki on kielletty epäislamilaisena, ja esimerkiksi naiset eivät saa laulaa televisiossa.

Suomessa afgaanimuusikot saavat soittaa ja laulaa. Lokakuussa olimme rautatieasemalla vastassa afanistanilaisia Ariana-yhtyeen muusikoita, jotka tulivat studioon nauhoittamaan omaa lauluaan. Neljästä miehestä kolme oli tullut Suomeen vain muutama kuukausi sitten. Nyt he asuvat Jyväskylässä ja opiskelevat Suomen kieltä. Tässä yhden muusikon, Mohammadin, tarina.

Tulin Suomeen vuosi sitten, koska Afganistanissa oli sota. Ihmiset joutuivat pakenemaan, ja sota toi tulleessaan hävitystä, haavoittuneita, kuolleita, tuskaa ja pelkoa. Itse jouduin vankilaan silloin kun Talebanit tulivat valtaan. Olin Taleban-vallan vastustaja ja työskentelin lentäjänä sodan aikana. Oli luonnollista, että silloin kun Talebanit saivat yliotteen he panivat vastustajansa vankilaan. Ollessani vangittuna Talebanit tiesivät, missä perheeni asui. Päästäkseen turvaan vaimoni pakeni lasten kanssa isäni luokse, joka asui kaupungin toisella laidalla.

Afganistanin sota oli sisällissota, joka on aina julmaa. Olin tadzikki ja valtaan tulivat pustut. Taisteluissa oli kaksi elementtiä, se oli samanaikaisesti kansalaissota ja sota vallasta.

Ennen sodan syttymistä elimme kolme vuotta siinä tunteessa, että sota oli lähestymässsä. Se olisi voinut alkaa milloin vaan ja sen odottaminen säteili joka paikkaan. Jokainen päivä olisi voinut olla viimeinen. Islamilainen käsitys elämästä lähtee fatalistisesti siitä, että kaikki on korkeimman kädessä. Jos jumala haluaa lopun tulevan, se tulee. Tämä ohjailee paljon ihmisten suhtautumista elämään.

Afganistanin pääkaupunki Kabul on kaksikasvoinen kaupunki. Yhdet kasvot ovat ne, jotka vallitsevat sodan aikana. Kaupungissa on hävitystä ja ruumiita, niinkuin sodassa aina on. Omituisinta oli se, että silloin kaupunki oli aivan hiljainen, kuin kuollut. Kabulin toiset kasvot ovat rauhan kasvot, jolloin kaupunki on aina vilkas ja eloisa. Rauhan aikana Kabul ei nuku koskaan.

Sodan aikana kaduilla pystyi liikkumaan vain päivällä. Ainoastaan miehillä oli oikeus liikkua ulkona ja heistäkin vain rohkeimmat uskalsivat tehdä sen. Naisilla oli 24 tunnin ulkonaliikkumiskielto. Ennen Taleban-valtaa naisilla oli enemmän oikeuksia, mutta ei silloinkaan paljon.

Pääsin ulos vankilasta lahjomalla sen johtajan. Minulla oli auto ja annoin sen hänelle. Vankilan johtaja sanoi, että päiväni ovat luetut, jos minut yhdenkin kerran nähdään Kabulin kaduilla vankilasta vapautumisen jälkeen. Hän sanoi sen omaksi turvakseen, koska oli vastuussa vapauttamisestani.

Päästyäni vankilasta minulla ei siis ollut muuta vaihtoehtoa kuin paeta maasta. Kuten tavallista, pakolaisten ei ole helppoa päästä rajan yli. Kabulin lähistöllä olevalla paikkakunnalla oli lentokenttä. Koska olin sotilaslentäjä, kentällä oli tuttaviani töissä. Tein heidän kanssaan sopimuksen, että lahjoimme rajavartijat 500 dollarilla päästäksemme pois maasta. Meillä oli mukana neljä lasta, joista vanhin oli silloin 10-vuotias. Lensimme koko perhe ensin Tadzikistaniin ja sieltä matkustimme junalla Azerbaidzaniin.

Pakomatkan jälkeen päädyimme Moskovaan, jossa olimme kolme vuotta. Elimme ilman oleskelulupaa, joka käytännössä tarkoitti elämää ilman oikeutta terveydenhuoltoon ja koulutukseen. Vuokrasimme talon Moskovan lähistöltä ja asuimme siellä. Jos tuli vaikeuksia, miliisejä pystyi aina lahjomaan.

Sitten vaimoni sairastui ja tarvitsi hoitoa. Otimme yhteyttä YK:n pakolaisjärjestöön. Moskovasta ei ollut mahdollista saada vaimolleni hoitoa ja pakolaisjärjestö toimitti meidät Suomeen. Meiltä ei juurikaan kysytty mihin halusimme, vaan annettiin määräys tulla Suomeen. Lensimme Helsinki-Vantaalle ja sieltä Jyväskylään, jossa meille oli jo valmiiksi varattu huoneisto.

Arkielämä ja sopeutuminen Suomeen on neljän kuukauden aikana lähtenyt hiljalleen käyntiin. Tähän asti meillä ei ole ollut mitään valittamista. Elämä on rauhallista, emmekä ole kiusanneet itseämme ajatuksella poislähtemisestä. Palaamiseen ei tosin olisi mitään mahdollisuuksiakaan. Afganistan on maa, jossa väkivallan kierre jatkuu edelleenkin. Jokaisella perheellä on kätkössään aseita. Vaikka valtiovalta keräisikin niitä pois, kukaan ei luovu viimeisestä aseesta ja väkivalta saattaa leimahtaa uudestaan milloin tahansa. Silti isänmaa on aina isänmaa ja kaipaus sinne tulee säilymään.

Kotona puhumme lasten kanssa afgaania, mutta he ovat myös oppineet hyvin puhumaan ja kirjoittamaan suomea.

Toivoisin, että Suomessa ymmärrettäisiin kuinka vaikeassa tilanteessa Afganistan ja sen ihmiset ovat. Sotaa on siellä käyty jo 20 vuotta ja maassa on paljon puutteenalaisia ja invalidisoituneita ihmisiä. Kaikki apu mitä Suomesta vain voidaan sinne lähettää on tarpeen, koska Afganistan tarvitsee paljon ulkoista tukea. Yksi suuri ongelma ovat myös maaperään kylvetyt miinat, joihin ihmisiä astuu päivittäin.