Zahra Abdulla

Zahra on noin 30-vuotias Somaliasta lähtöisin oleva nainen, joka on mukana suomalaisessa kunnallispolitiikassa.


Sisällisota alkoi vuonna 1988 Somalian pohjoisosista ja levisi pikkuhiljaa koko maahan. Lähtiessäni maasta sota ei vielä ollut saavuttanut Mogadishua, jossa asuin. Näin kuinka ihmiset pohjoisessa kärsivät ja pakenivat myöskin Mogadishuun ja muihin isompiin kaupunkeihin. Yksi suuri syy sodan syttymiseen oli maassa vallinnut diktatuuri. Maan hallitsija Siad Barre oli vallassa yli 20 vuotta ja ylläpiti epädemokraattista hallintojärjestelmää. Vallanhimoisia hallitsijoita on aina ollut eri puolilla maailmaa. En ymmärrä, miksi maailman ongelmia pyritään aina ratkaisemaan sotimalla. Sodasta kärsivät eniten siviilit ja viattomat ihmiset. Eikö olisi jo korkea aika alkaa arvostaa rauhaa?

Somalia oli itsenäistynyt 60-luvulla. Somalialaiset ovat alkuperältään paimentolaiskansaa, mutta kaupungistumisen myötä ihmiset alkoivat muuttaa pois maaseudulta. Kaupungistuminen aiheutti syrjäytymistä, koska kaupunkiin tullessaan osa ihmisistä ei kyennytkään työllistymään helposti. Suuren muuttoliikkeen myötä Mogadishun väkiluku kasvoi nopeasti.

Maassa oli monia eri heimoja, jotka ajoivat omia etujaan. Siad Barre vangitsi valtionvastaisia ihmisiä ja yritti estää asioiden julkisen käsittelyn, eikä suonut ihmisille sananvapautta. Epäluottamus hallintoa kohtaan oli suuri. Isänmaallisuus ja inhimillisyys hävisi pikkuhiljaa, eivätkä ihmiset sitoutuneet rakentamaan yhteistä maata. Kansaa alkoi lähteä pois maasta, ja rajojen ulkopuolelta hankittiin aseita vallankaappausta varten.

Ihmiset halusivat kostaa Siad Barrelle diktatuurin tuomat vaikeudet, ja sodan myötä lähes koko maa ajettiin tuhon partaalle. Kouluja, sairaaloita ja muita julkisia rakennuksia tuhottiin. Jokainen heimo halusi saada vallan itselleen. Vaikka maassa vallitsikin diktatuuri, yksi ihminen ei voi koskaan olla ainoa syyllinen. Taustalla vaikutti monia muitakin henkilöitä.

Tähänkään asti Somalian tilanteeseen ei olla löydetty ratkaisua. Sodan aikana syntyneet eivät ole koskaan nähneet, millaista on asua rauhallisessa maassa, hyvän hallinnon alaisuudessa. He ovat nähneet vain katastofeja. Yksi sukupolvi on menetetty ja toista ollaan menettämässä. Itsekään en muista, millainen on täysin normaali tilanne

Suurin osa ihmisistä lähti Somaliasta sodan aikana, mutta osa oli lähtenyt jo ennen sotaa. Itse lähdin maasta osittain opiskelujen takia. Lähtiessäni maasta olin 14-vuotias. Minulle ei ollut tarjolla sellaista opiskelupaikkaa, jota olisin halunnut. Somaliassa kaikilla ei ollut mahdollisuutta päästä jatkamaan opiskeluja peruskoulun jälkeen. Saadakseen opiskelupaikan piti olla varakkaammasta perheestä tai jonkun perheenjäsenen piti kuulua Siad Barren joukkoihin. Vaikka olisikin päässyt opiskelemaan, työpaikan saaminen ei ollut varma asia. Nuorilla oli vaarana syrjäytyä, koska yhteiskunnassa ei ollut mahdollisuuksia ja tilaa heille. Maan johto ja työpaikat olivat etupäässä vanhemman sukopolven hallinnassa.

Asuin jonkin aikaa myös Venäjällä ja opiskelin siellä lääketieteen laitoksella. Minusta piti tulla synnytyslääkäri. Silloinkin minulla oli koti-ikävä, mutta tunne ei ollut niin epätoivoinen kuin Suomessa on ollut. Venäjällä tiesin, että opiskelujen jälkeen pääsisin takaisin kotimaahani. Halusin mennä auttamaan somalialaisia naisia, koska siellä naisilla on paljon synnytyskomplikaatioita.

Kun sisällissota alkoi Somaliassa, perheeni ei enää voinut rahoittaa opintojani. En voinut mennä takaisin Somaliaan, koska perheeni oli paennut Etiopian puolelle. Jäin tyhjän päälle. Halusin mennä johonkin muualle töihin ja tulin Venäjältä Suomeen. Minut otettiin maahan humanitaarisista syistä.

Aluksi pidin pakolaisuutta pelkästään negativisena asiana. Kun minua nimiteltiin pakolaiseksi, koin sen halventavana. Jälkeenpäin olen ajatellut, että ketä tahansa voi kohdata yllättävät asiat, kuten luonnonkatastrofi t tai sodat.

Kun ihminen joutuu pakenemaan omasta kotimaastaan, se aiheuttaa aina kärsimystä. Menetin kotini ja sitä menetystä ja ikävää tulen aina kantamaan sydämessäni. Kotimaassani en erottunut muista, eikä kukaan kommentoinut ihonväriäni. Ei tullut mieleenkään, että minua olisi vainottu uskontoni tai ihonvärini takia.

Toisaalta se rikastuttaa ihmistä, että hän joutuu pakolaisuuden kautta näkemään uusia asioita, mutta kärsimyksen kanssa eläminen on raskas asia. Kaikista tuhoisinta on, jos se siirtyy lapsille ja lastenlapsille. Tässäkin on tosin haastetta ja siinä voi kehittää itseään. Kun kaikkea ei tarjota valmiina ja asioiden eteen joutuu tekemään töitä, voi saada onnistumisen kokemuksiakin. Ihmisten täytyisi oppia luottamaan itseensä.

Somali-sana on Suomessa saanut ikävän kaiun, siitä on tullut melkein kuin kirosana, jolla halvennetaan ihmisiä. Itse olen ylpeä siitä, että olen syntyperältäni somalialainen. Se merkitsee minulle paljon. Olemme vieraanvaraisia ja meillä on hieno kulttuuriperimä. Kukaan ulkomaalainen ei varmasti ole joutunut Somaliassa käydessään kokemaan rasismia. Kun vielä asuin Somaliassa, me luotimme ulkomaalaisiin ja ajattelimme, että he tuovat meille osaamistaan ja kulttuuriaan. Siksi yllätyinkin suuresti, kun tänne tultuani sain osakseni nurjaa suhtautumista siksi että olin somali. Olen ihminen, joka kantaa kulttuurini rikkautta mukanaan. Tiedän itse, että sydämestäni löytyy myös paljon hyviä asioita. Ihmiset eivät näe minua sinä ihmisenä, joka olen. Minut nähdään usein vain somali- ja pakolalaiskäsitteen läpi. Koen, että minua syytetään koko ajan siitä, että asun täällä ja saan elää rauhassa. Se on väärin minua kohtaan.

Joskus minun on ollut vaikea saada Suomesta töitä. Työpaikoista on saatettu sanoa, että he soittavat takaisin, mutta soittoja ei koskaan kuulunut. Ehkä he ajatettelivat, etten osaa tehdä töitä yhtä hyvin kuin muut, koska kielitaitonikaan ei ole täydellinen. Siitä ei koskaan voikaan tulla yhtä hyvää kuin suomalaisten, koska se ei ole äidinkieleni. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ihminen olisi taitamaton vaikka ei osaisi kieltä. Eniten kaipaan sitä, että pystyisin vitsailemaan kielellä jota osaan. En voi aina osallistua yhteiseen nauruun, koska en ymmärrä kaikkia nyansseja, joita suomen kieleen kätkeytyy.

Olen asunut täällä nyt 12 vuotta ja joskus törmään vieläkin omiin sisäisiin ristiriitoihini. Vieläkin vaatii jaksamista kuunnella vierasta kieltä ja elää vieraassa kulttuurissa. Se on kuluttavaa, mutta myös haastavaa. Aivot eivät lepää koskaan. Olen aina jollain lailla poikkeava muiden joukossa. Olen ihmetellyt, kuinka olen jaksanut elää tämän kaiken läpi. Ihmiset eivät aina osaa kohdella toisiaan oikein. Tosin hyviäkin ihmisiä löytyy. Ollessani eri maissa olen saanut osakseni myös inhimillistä kohtelua.

Lähdin mukaan kunnallispolitiikaan, koska halusin vaikuttaa asioihin. Minulla oli suomalaiselle yhteiskunnalle viesti, että somalitkin voivat osallistua. Halusin näyttää, etteivät somalit tuota ainoastaan ongelmia. Meitäkin on monenlaisia ja meistä jokainen on yksilö omine ajatuksineen. Ihmisiä stereotypioidaan niin helposti.

Jo nuoresta saakka olen aina ollut kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja kantanut vastuuta. Tämä on minun lahjakkuuteni ja osaamiseni. Haluan vaikuttaa asioihin siellä missä elän ja asun.

Myös muualta tulleet voivat vaikuttaa asioihin. En tarkoita, että pyrkisin päätöksenteossa vaatimaan erityisiä rahoja maahanmuuttajille tai somaleille. Haluan esimerkilläni näyttää, että kaikilla ihmisillä on mahdollisuus tehdä asioita itsensä eteen. Haluan vaikuttaa siihen, että asiat menisivät hyvin täälläkin.

Se, että toimin ja teen asioita, antaa minulle energiaa. Vaikka välillä on vaikeaa, hyviä hetkiä tulee aina. Osaan nauraa myös itselleni. Kun tulee vaikeita hetkiä, käyn luonnossa kävelemässä. Luonto on minulle rakas asia.

En jaksa enää muuttaa maasta toiseen. Mielestäni sen maan asiat jossa olen jo pitkään asunut kuuluvat myös minulle. Joskus tosin tuntuu, etten kuulu mihinkään. En kuulu enää Somaliaan, mutten myöskään Suomeen, koska täällä minut tullaan aina näkemään somalina tai pakolaisena.

Kun lähtee toiseen maahan, se on kuin menettäisi jotain itsestään. Minusta tuntui, että olin maailmalla roikkumassa kuin irtolainen. Nyt asiat ovat paremmin. Minulla on koti ja paljon mahdollisuuksia tehdä asioita. Olen Suomen kansalainen, vaikka monet eivät minua sellaisena pidäkään. Niin kauan kun olen hiljaa enkä sano sanaakaan, ihmiset ajattelevat etten edes osaa suomea.

Parhaillaan opiskelen kätilöksi. Olen myös työskennellyt mm. lasten, nuorten, sairaiden ja vanhusten parissa. Opiskelujeni myötä olen ollut mukana lukuisissa synnytyksissä auttamassa uusia ihmisiä tähän maailmaan. Synnytyksissä olen aina humoristisesti todennut toivovani, ettei niistä lapsista, jotka ensimmäisenä elämässään ovat nähneet erilaisen ihmisen, tulisi ainakaan rasisteja.