pdf

Saatteeksi
Terttu Ahokas

Joku jäi kaipaamaan Jugoslaviaa.
Kolumni HS 28.3.03

Riikka Kuusisto

Kaksi vuotta myöhemmin
Mitä kuuluu Jugoslaviaan?

Michel Collon
(marraskuu 2002)

Poikkeustila Serbia-Montenegrossa
Andrei Grubacic ja Tamara Vukov
(maaliskuu 2003)

Lisää aiheesta

Mary Kaldor:
Uudet ja vanhat sodat

Ennen sadetta

Ei kenenkään maa

 

Ei kenenkään maa


Sodan arjessa ei ole järkeä. On vain osapuoli ja sen vastapuoli, ja niiden välillä leveä juopa. Mitä tapahtuu kun vastapuolet joutuvat kohtaamaan toisensa parkkiintuneiden eturintamien välimaastossa, ei-kenenkään-maalla?

Bosnialaissyntyisen Danis Tanovicin palkittu elokuva Ei kenenkään maa kuvaa karulla mutta humoristisella tavalla Bosnian sodan arkea. Tarina kietoutuu serbialaisen ja bosnialaisen sotilaan, Chikin (Branko Djuric) ja Ninon (Rene Bitorajac), väliseen kanssakäymiseen ansoitetussa juoksuhaudassa.
He ovat joutuneet rintamien väliin, eivätkä voi kivuta ylös joutumatta ristituleen. Lisäksi toinen bosnialainen makaa miinan päällä, ja yksikin holtiton liike koituu kaikkien turmioksi. Ystävyys olisi kerran ollut mahdollista Chikin ja Ninon välillä, mutta tässä ympäristössä viha ja epäluulo – sodan todelliset kannustimet – ovat ylivoimaisia. Myöhemmin kolmikkoa pelastetaan YK:n Unproforin voimin, mutta millaisin tuloksin?

YK ja kansainvälinen lehdistö näyttäytyvät elokuvassa todella ulkopuolisina. Unproforia vaivaa sen voimattomuus väkivallan ja vihan kylvämässä ilmapiirissä, eivätkä sen rauhanturvajoukot ymmärrä mistä konfliktissa on oikeastaan kysymys. Johtoporras vaalii YK:n imagoa jopa valheisiin turvautuen. Ulkomaalaiset sotareportterit lähettävät nokkelia raporttejaan eturintamalta ja etsivät sitä viimeisintä sensaatiota. Samalla he kuitenkin torjuvat ne sodan todelliset kasvot, jotka heijastuvat juoksuhaudan pohjalta.

Sotaa käyvät tavalliset ihmiset tavallisia ihmisiä vastaan, kaksi vastapuolta joista kumpikin uskoo olevansa oikeassa. Hollywoodmaisia rambosankareita ei oikeasta sodasta löydy, jokainen sotilas on omalla tavallaan uhri. Jopa se joka kansallisuusvihasta humaltuneena surmasi veljiänsä Bosniassa.

Pariisiin kotiutuneella Tanovicilla on harvinainen kyky käsitellä vaikeaa aihetta paikoitellen hyvinkin satiirisella otteella. Hän sanookin huumorin olleen tapa selviytyä sodan mielettömyydestä: ”Huumori luo etäisyyttä. Niinpä nauroimme paljon sodan aikana. Se oli salainen aseemme.”


Henri Onodera