Ei
kenenkään maa
Sodan arjessa ei ole
järkeä. On vain osapuoli ja sen vastapuoli,
ja niiden välillä leveä juopa. Mitä
tapahtuu kun vastapuolet joutuvat kohtaamaan toisensa
parkkiintuneiden eturintamien välimaastossa, ei-kenenkään-maalla?
Bosnialaissyntyisen Danis Tanovicin palkittu elokuva
Ei kenenkään maa kuvaa karulla mutta humoristisella
tavalla Bosnian sodan arkea. Tarina kietoutuu serbialaisen
ja bosnialaisen sotilaan, Chikin (Branko Djuric) ja
Ninon (Rene Bitorajac), väliseen kanssakäymiseen
ansoitetussa juoksuhaudassa.
He ovat joutuneet rintamien väliin, eivätkä
voi kivuta ylös joutumatta ristituleen. Lisäksi
toinen bosnialainen makaa miinan päällä,
ja yksikin holtiton liike koituu kaikkien turmioksi.
Ystävyys olisi kerran ollut mahdollista Chikin
ja Ninon välillä, mutta tässä ympäristössä
viha ja epäluulo – sodan todelliset kannustimet
– ovat ylivoimaisia. Myöhemmin kolmikkoa
pelastetaan YK:n Unproforin voimin, mutta millaisin
tuloksin?
YK ja kansainvälinen lehdistö näyttäytyvät
elokuvassa todella ulkopuolisina. Unproforia vaivaa
sen voimattomuus väkivallan ja vihan kylvämässä
ilmapiirissä, eivätkä sen rauhanturvajoukot
ymmärrä mistä konfliktissa on oikeastaan
kysymys. Johtoporras vaalii YK:n imagoa jopa valheisiin
turvautuen. Ulkomaalaiset sotareportterit lähettävät
nokkelia raporttejaan eturintamalta ja etsivät
sitä viimeisintä sensaatiota. Samalla he kuitenkin
torjuvat ne sodan todelliset kasvot, jotka heijastuvat
juoksuhaudan pohjalta.
Sotaa käyvät tavalliset ihmiset tavallisia
ihmisiä vastaan, kaksi vastapuolta joista kumpikin
uskoo olevansa oikeassa. Hollywoodmaisia rambosankareita
ei oikeasta sodasta löydy, jokainen sotilas on
omalla tavallaan uhri. Jopa se joka kansallisuusvihasta
humaltuneena surmasi veljiänsä Bosniassa.
Pariisiin kotiutuneella Tanovicilla on harvinainen kyky
käsitellä vaikeaa aihetta paikoitellen hyvinkin
satiirisella otteella. Hän sanookin huumorin olleen
tapa selviytyä sodan mielettömyydestä:
”Huumori luo etäisyyttä. Niinpä
nauroimme paljon sodan aikana. Se oli salainen aseemme.”
Henri Onodera
|
