- En suostu allekirjoittamaan teesiä joidenkin kansojen poikkeuksellisesta raakuudesta ja sovittamattomasta vihasta, kirjoittaa Riikka Kuusisto.

Kun Jugoslavia helmikuun alussa lakkasi olemasta, kansainvälisen yhteisön jäsenistä yksikään ei ilmaissut surunvalittelujaan. Kommentit ovat olleet pikemminkin seuraavanlaisia; “ihmeen kauan se Titon jälkeen kestikin”. “luonnoton valtio tuli tiensä päähän” ja “ilmiliekkeihin leimahtanut etnisten ryhmien välinen viha teki yhteiselon lopullisesti mahdottomaksi”.

Monet ovat muistelleet alueen veristä historiaa aina Balkanin sodista, Sarajevon laukauksista ja toisen maailmansodan natsihallinnosta lähtien, toiset jopa Kosovo Poljen taistelua ja Rooman valtakunnan jakautumista. Arvioissa on korostettu kulttuurien yhteentörmäystä, kansallisuuksien välistä riitelyä, suuria varallisuuseroja ja kommunistista pakkojärjestystä.

Ajatus eteläisten slaavien yhteiselosta samassa poliittisessa yksikössä on tuomittu epärealistiseksi ja vaaralliseksi.

Puheen valtioiden luonnollisuudesta, kansojen ikiaikaisesta vihanpidosta ja perustavanlaatuisista intressiristiriidoista on kuitenkin helppo suhteellistaa myös eurooppalaisin tai länsimaisin esimerkein.
Sellaiset etabloituneet valtiot kuin Italia ja Saksa luotiin varsin kirjavista aineksista vain muutamia vuosikymmeniä ennen “luonnotonta” Jugoslaviaa. Me kaikki oletamme ilman muuta, että “klassiset veriviholliset” Britannia ja Ranska pystyvät nykyisin yhteistyöhön EU:ssa ja Natossa tai ainakin selvittämään riitansa rauhanomaisin keinoin, ilman kansanmurhia.

Rikas Suomi suunnittelee liittoa entisen köyhän Itä-Euroopan kanssa, eivätkä tarkkailijat pidä vehkeilyä ja välistä vetämistä Brysselissä mitenkään tavallisuudesta poikkeavana tai erityisen huolestuttavan ilmiönä. Yhdysvalloista puhutaan kansojen sulatusuunina, ei presidentti George W. Bushin rautaisen keskushalinnon täpärästi kasassa pitämänä, räjähdysalttiina ongelmamaana.
Joidenkin maiden sotaisa menneisyys ja heterogeeninen väestörakenne kuuluvat asiaan ja muodostavat rikkauden tai voimavaran, kun taas toisia pidetään samoin perustein barbaarisina ja elinkelvottomina.

Haikailematta sen suuremmin Titon hallinnon perään voi väittää, ettei elämä Jugoslaviassa ollut pelkkää tuskaa eivätkä etnisten ryhmien välit aina olleet tulehtuneet. Jugoslavia oli sosialististista maista ehkä avoimin, se toimi laajan sitoutumattomien maiden liikkeen aktiivisena ja arvostettuna jäsenenä, ja sen kansat pystyivät elämään enemmän tai vähemmän sovussa.

Vihan, kaunojen ja pakkovallan korostamiseen sijaan Jugoslaviasta on esitetty myös toisenlaisia analyyseja: niissä on muistutettu, kuinka aluen kansat ovat vuosisatojen saatossa tottuneet neuvottelemaan ja sovittelemaan eri kulttuurien välistä eroja. Eri uskontokuntiin kuuluvat ihmiset ovat asuneet samoissa kylissä ja kaupungeissa iät ja ajat; he ovat nähneet monenlaisia ja oppineet käytännöllisten kompromissiratkaisujen asiantuntijoiksi.

Hirveistä julmuuksista kertovan anekdootin rinnalle löytyy lukuisia onnelisia, hauskoja ja arkisia tarinoita seka-avioliitoista, taloudellisesta yhteistyöstä, joustavista identiteeteista ja suvaitsevuudesta.
Lienee todennäköistä, että lopullinen totuus Jugoslaviasta jää ikuisesti määrittelemättä. Kyseistä valtiota surressani minä en sure paratiisimaiseksi kuvittelemaani menneisyyttä, vaan olen haluton hyväksymään väkivallan väistämättömyyttä ja rotuerottelua lähentelevän ratkaisumallin paremmuutta, itsestäänselvyydestä puhumattakaan.

Minä jäin kaipaamaan Jugoslavian hajottamisen myötä pahan iskun kokenutta monikulttuurisuuden periaatetta: uskoa siihen, että taustoiltaan erilaiset ihmiset voivat – heidän tulee yrittää - asua rinnakkain, toistensa elämää rikastuttaen. En suostu allekirjoittamaan teesiä joidenkin kansojen poikkeuksellista raakuudesta ja sovittamattomasta keskinäisestä vihasta, enkä mielelläni anna synninpäästöä niille suurvalloille, jotka auttoivat “jokaiselle etniselle omat homogeeniset saarekkeensa” –lopputuloksen läpimenoa Balkanilla.

Konfliktieilla on merkittävä rooli niin yksilöiden kuin valtioiden välisissä suhteissa: ne eivät suinkaan aina ole epäonnistumisen ja tuhon merkki, vaan niistä saattaa oikein käsiteltynä muodostua positiivisen muutoksen ja uudenlaisen kehityksen voima – myös eteläisten slaavien tapauksessa.

Yliassistentti Riikka Kuusisto
Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitos

Tämä kirjoitus on alunperin julkaistu Helsingin Sanomissa 28.3.2003