Michel Collon (marraskuu 2002):

Kaksi vuotta myöhemmin
Mitä kuuluu Jugoslaviaan?

Inflaatiota, irtisanomisia, syöpää, itsemurhia
ja IMF-hallituksen torjuminen

Miksi kukaan ei enää puhu Jugoslaviasta? Siellä on erityisen mielenkiintoisia asioita meneillään …
Uuden hallituksen myötä leivän, lihan ja sähkön hinnat ovat räjähtäneet. Samoin itsemurhien määrä. Sekä lakkojen. Mutta Milosevicin kaatamisessa avittaneita Koluburan kaivosmiehiä syyttää nyt kiristäjiksi pääministeri Djindjic, jonka kannatus on pudonnut 8 %:iin. Tänä aikana Kosovo, jolla oikeutettiin Naton pommituksia Jugoslaviassa, on elänyt mafioiden terrorin alla ja nähnyt kaikkia kansallisuuksia ’etnisesti puhdistettavan’ huolimatta (tai johtuen) Naton 40 000 miehen vahvuisten joukkojen läsnäolosta.

Tervetuloa Jugoslaviaan, globalisaation mallikelpoiseen uuteen siirtomaahan ja näyteikkunaan. Se on varoitus kaikille niille maille, joita USA on valmistautumassa ’valloittamaan’. Ja arvokas kokemus kaikille niille, jotka tukivat Naton sotaa vuonna 1999. Eikö heidän pitäisi kysyä itseltään, miksi serbien enemmistö kieltäytyi äänestämästä viime lokakuussa?

Leivän hinta on noussut vuodessa 4 dinaarista yli 30:een. Kilo sianlihaa 180:stä 260:een (se maksoi 60 dinaaria Milosevicin aikaan). Perunat 7:stä 12:een, sokeri 25:stä 50.een, litra ruokaöljyä 36:sta 70 dinaariin. Jos verrataan Milosevicin kauden hintoihin, hinnannousut ovat vieläkin suuremmat.
Kaasun hinta kuutiolta nousi 3 dinaarista 11,20 dinaariin. Belgradissa on 117 000 perhettä, jotka eivät pysty maksamaan sähkölaskujaan, koska ne ovat kaksinkertaistuneet neljässä kuukaudessa, mikä on yksi seuraus IMF:n vaatimuksista. Muitakin hintoja on ilmoitettu nostetun. Niinpä kaupunkilaiset jätetään tänä talvena ilman lämmitystä.

”Ranskalaiset eivät voisi tulla toimeen näin vähällä”, kertoi Dominique palattuaan Belgradiin. ”Vanhat ystäväni, sivistyneistöön lukeutuva belgradilainen pariskunta, mennessään ostoksille ostavat vain banaanin ja jogurttia, koska heillä ei ole varaa muuhun. Kahvia ei enää myydä puolen kilon, vaan sadan gramman paketeissa.
Niinpä he eivät enää juo kahvia, koska siitä on tullut liian suurta ylellisyyttä. ”Kyllä, kaikki on hyvin, me pärjäämme”, he sanovat minulle, mutta molemmat ovat laihtuneet kymmenisen kiloa. Ateria käsittää purkin sardiineja kolmelle, vähän paprikaa ja vähän leipää… Emmekä enää pidä lukua vanhempien ihmisten itsemurhista, heidän, joilla ei enää ole rahaa lääkkeisiin.”
Tuskaa myös oli Senkan, jagodinalaisen kotirouvan puheessa, kun hän kertoi meille: ”Mitä minun pitäisi sanoa, kun lapseni pyytää leipää tai maitoa, eikä minulla ole mitään, mitä antaisin hänelle?”

”Kenelläkään ei ole jäljellä mitään, millä ostaisi jotain”, selitti ranskalaisystävämme. Monet ihmiset ovat ilman työtä ja vielä useampi ilman yhteiskunnan apua. He pysyttelevät hengissä vaihtokaupan avulla tyyliin: ”Kun korjaan autosi, anna siitä kilo perunoita ja vähän ruokaöljyä”. Puolella kotitalouksista on sukulaisia maaseudulla ja nämä auttavat ruoan hankinnassa. Elleivät auttaisi, he eivät tulisi toimeen.”

Muutamat vähän aikaa sitten perustetun Työväenpuolueen aktiivijäsenistä tekivät pienen selvityksen pyynnöstämme: ”Kolmessa keskikokoisessa työväenluokkaisessa kaupungissa 85 % ihmisistä sanoi elintasonsa laskeneen 150 prosenttia!” (henkilökohtainen keskustelu).

4900 syöpäsairasta naista vailla lääkkeitä Belgradissa

Toinen katastrofi on terveydenhoidon tilanne. Vuodesta 1991 Jugoslavia on kärsinyt valtavasti Lännen kauppasaarron aiheuttamasta puutteesta. Sen jälkeen tulivat vakavat saastumisongelmat Naton pommitettua kemiantehtaita Pancevossa, mikä oli sodankäynnin sääntöjen rikkomus.
Tilannetta ei parantanut dramaattinen elintason ja ruoan saatavuuden lasku. Ja loppusilauksena kaikelle, kun nämä puutteet olivat tehneet tehtävänsä: halpoja lääkkeitä ei enää saa valtion apteekeista, niitä on lähes mahdoton löytää. Sen sijaan lompakon pitää olla paksu, kun ostaa lääkkeitä yksityisistä apteekeista. Syövän hoitoa varten 30 kapselia maksaa 60 euroa, mikä on työläiselle lähes kuukauden palkka.

Novosti-lehden mukaan 4900 belgradilaista syöpää sairastavaa naista ei saa lääkitystä. Syöpätapausten määrä on myös huomattavasti kasvanut, erityisesti keuhkosyöpä. (huhti-, touko- ja kesäkuun 2002 tilasto). Terveysministeriö tunnustaa tämän ilmiön, mutta mihinkään tutkimuksiin ei ole ryhdytty. Johtuisiko se uraanista?
Terveysongelmaa uhkaa se, että siitä on tulossa vieläkin dramaattisempi. Tuoreet tilastot osoittavat 30 %:n lisäystä kuolleisuudessa kolmen viime vuoden aikana. Tähän sisältyvät kaikki ikäryhmät nuoret mukaan lukien.
Kun erään belgradilaisystävän isä kuoli, perheen ”oli odotettava useita viikkoja hautausta, koska hautausmailta ei löytynyt tilaa. Ne olivat käyneet liian pieniksi”, hän sanoi meille katkerana.

Mitä tapahtui vuoden 2000 lupauksille?

Mikä ero länsimielisten puolueiden lokakuussa 2000 käydyn vaalikampanjan aikana antamissa lupauksissa! Jos heitä oli uskominen, vaurastuminen odotti jokaista serbiä, heidän tuli vain kääntyä Länttä kohti…
Kirjoitimme äskettäin otsikolla ”Pitävätkö Kostunica, Djindjic ja Washington lupauksensa”: Suuri illuusio on vallalla Jugoslavian nuorison keskuudessa, koska juuri nuoriso elättelee suurimpia toiveita länsimaiden lupauksista. Suuri illuusio on se, että he uskovat, että jos he myöntyvät monikansallisten yhtiöiden ja Lännen yritysjohtajien tahtoon, vauraus koittaa Jugoslavialle ja korvaa kaiken Jugoslavian ihmisille. Ratkaiseva kysymys jää jäljelle: Minkä arvoisia ovat Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten lupaukset? Vuonna 1989 tehtyjen vaurastumislupausten houkuttelemina maat kuten Venäjä, Bulgaria ja Albania polvistuivat länsimaisen kapitalismin edessä. Onko niiden kansojen elämä nyt parempaa? Tosiasiat puhuvat puolestaan”. (Michel Collon, Journal de Belgrade, 1-12 lokakuuta 2000)

Belgradissakin ovat tosiasiat puhuneet puolestaan jo kahden vuoden ajan. USA:ssa ja Brysselissä valmisteltu globalisaatio on köyhdyttänyt kansan. Niin kutsutut ”länsimaiset sijoittajat” ovat niitä, jotka ovat vaatineet hintavalvonnan lopettamista – ja sen saaneetkin.

IMF: ’Ainakin 800 000 työntekijää irtisanottava’

Voidaanko elintaso ja terveydenhuolto saattaa ennalleen lähivuosien aikana?
Älä pidätä hengitystäsi, sillä työttömyys on saavuttamassa uudet katastrofaaliset mittasuhteensa: ” Ainakin 800 000 serbialaista julkisten palveluiden ja valtion yritysten työntekijää on irtisanottava”, vaatii Arvo Cuddo, Maailmanpankin edustaja. Kaiken aikaa hän neuvoo hallitusta etenemään hitaasti ja olemaan valmis tekemään vaadittavia korjauksia ”räjähdysalttiin yhteiskunnallisen tilanteen” välttämiseksi. (Tanjug, Belgrad, 24.1.2002).
Maailmanpankin politiikassa ei ole pohjimmiltaan mitään uutta. Jo vuonna 1989 se vaati 2435 jugoslavialaisyrityksen konkurssia ja työpaikkojen valtaisaa vähentämistä (Serbiassa kaksi kolmesta)… Nämä Lännen vaatimukset pistivät vauhtia eri tasavaltojen johtajiin, jotta nämä saisivat etumatkaa korkeita tarjouksia tekeviin kansallismielisiin. Sodan ensilaukaukset ampui Maailmanpankki ja IMF.

Kymmenen vuotta myöhemmin, kiitos Naton pommien, yksityistäminen on todellakin alkanut. Djindjicin hallitus on ottanut tähtäimeen viisi tärkeintä julkista yritystä, mutta vastarinta on ollut voimakasta. Esimerkkinä elintarvikealan Karnexin 36 000 työntekijää. Kesäkuussa heille paljastui, että heidän eläkerahastonsa oli tyhjä. Jos työntekijä sairastui, hänellä ei ollut enää mitään oikeutta korvaukseen. Mihin rahat olivat hävinneet? ”Ei aavistusta”, vastasi hallitus, joka kieltäytyi auttamasta näitä työntekijöitä ja yritti saada heidät hyväksymään yksityistämisen.
”Unohda koko juttu”, vastasivat työntekijät ja päättivät myydä tuotteensa suoraan supermarketteihin ja olla antamatta hallitukselle sen 50 %:n osuutta tuotosta: ”Kun me hoidamme tavaratoimitukset, sinä annat meille vain osasuorituksia ja nekin aina myöhässä. Mutta me emme odota ulkomaisen pääoman pelastavan meitä, sillä me viemme jo 24 maahan. Pärjäämme ilman sinuakin”.

Yksityistämisen vastarintaa

Nämä työntekijät katsovat muualle pelastaakseen itsehallintojärjestelmänsä. Tämä sama voidaan nähdä myös siinä suosiossa, jonka sai uuden ”Kohti tulevaisuutta” –liiton (opposition) aloite, jonka mukaan työntekijät itse perustaisivat sosiaalisen säästökassan ja tekisivät neljänä lauantaina kuukaudessa työtä tallettaakseen siihen varoja.
Ongelmat ovat samanlaisia neljässä muussa ”suuryrityksessä”: Cassavassa (autoteollisuus), Smederevossa (teräs), GOSA:ssa (rakennus) sekä Startid 13:n metallityöläisten piirissä. Tässä viimeksi mainitussa yhtiössä tuotettiin kolmen kuukauden aikana 150 000 tonnia terästä, jonka noudon ja jakelun hoiti hallitus, mutta ei maksua siitä. Tämä leikkasi työntekijöiden palkan puoleen. Yhtiön tili tyhjennettiin. Pääministeri Djindjic vieraili kesäkuussa tehtaalla ja ehdotti, että yksityistämällä tehtaan työntekijät voisivat saada rahat takaisin. Työntekijät hylkäsivät hänen taktiikkansa ja tervehtivät sitä 48 tunnin lakolla.

Todellakin, maan viiden suurimman tehtaan työntekijät pysyttelevät uskollisina itsehallinnolle ja kieltäytyvät antamasta yrityksiänsä yksityistettäväksi ja alistettavaksi ulkomaisille monikansallisille yrityksille. GOSA:a himoitsevat saksalaiset, kun taas Peugeot on kiinnostunut Zastavasta. Vähän ennen vaaleja, irtisanottuaan puolet 30 000 työntekijästään, hallitus tuli jälleen esiin ja antoi kauniita lupauksia. Kuinka ollakaan juuri vaalien aattona se ilmoitti, että tehtaan ottaa haltuunsa ihmeitä tekevä yhdysvaltalaissijoittaja, joka lupaa aloittaa tuotannon uudelleen ja valmistaa 220 000 autoa vuodessa! Melko hypoteettinen lupaus aikana, jolloin maailmanlaajuinen kapitalistinen autoteollisuus pystyy tuottamaan vuodessa 70 miljoonaa autoa, mutta saa myytyä 50 miljoonaa – yksi ylituotannon kriisin oireita. Jos he irtisanovat ja köyhdyttävät potentiaaliset asiakkaansa, kenelle he myyvät.

Jouduttuaan kohtaamaan kaikki lupaukset, aiemmat illuusiot ovat vaihtuneet epäilykseen: ”Hallitus ei välitä kansasta, vaan pelkästään omista taskuistaan”.
Onko yksityistämisellä onnistuttu täyttämään nämä taskut? Tietyt esimerkit vahvistavat johtopäätöksen. Kun telecom-yhtiöt myytiin, Mobil 063 –verkko joutui Karic-veljesten käsiin. Jokainen ihmettelee, mistä kaikki se raha verkon rakentamiseen koko Serbian alueelle on tullut. Samoin kuin varat maan parhaita ohjelmia lähettävän BK-televisiokanavan rahoittamiseen. Karic-veljekset ovat melko lähellä Djindjiciä. Mitä 063-verkkoon tulee, ostajien takana on saksalainen pääoma, kun taas uusi operaattori on myyty British Telecomille.

Kuka Jugoslaviassa rikastuu?

Jos jugoslaavien enemmistö on merkittävästi köyhtynyt, mitä onkaan tapahtunut rahalle, jota heillä ennen oli? ”Ne, jotka täyttävät taskujaan ovat pääministeri Djindjiciä ympäröivä mafia”, sanoi Zarko ja kiteyttää yleisen mielipiteen. Mafia? Onko se ylilyövä syytös?
Ei lainkaan, Belgradista palaava ranskalainen kirjoittaa meille: ”Vähän aikaa sitten murhattiin Djindjicin puoluetta lähellä ollut kapitalisti. Hän oli saanut toimiluvan Belgrad-Horgos –moottoritien rakentamista varten ja olisi periaatteessa kyennyt saattamaan rakennustyöt päätökseen… Jos ajat sinne autolla, näet, että moottoritie on samassa kunnossa kuin … Milosevic … jätti sen. Uskotaan, että kyseinen kapitalisti tapettiin, jotta salattaisiin varojen kavallus DOS:in (hallituspuolue) hyväksi.
Saman syytöksen esitti myös presidentti Voyislav Kostunican lähipiiri. Elokuun lopussa presidentin puolueen DSS:n ministerit lähtivät hallituksesta vastalauseena Momir Gavrilovicin murhaan. Turvallisuuspalvelun korkea-arvoinen virkamies oli juuri käynyt Kostunican luona luovuttaakseen tälle tiedot olemassa olevista yhteyksistä pääministeri Djindjicin ja mafiapäällikkö Stanko Suboticin välillä. Tähän mennessä ketään ei ole pidätetty eikä asetettu syytteeseen ko. murhasta.

On myös nähtävissä, että tärkeimpien julkisten yritysten yksityistäminen on toteutettu tiettyjen pankkiryhmittymien etuja ajaen. Niiden johtokuntia hallitsevat hallituspuolue DOS:in jäsenet.

Valta ei ole Belgradissa

Herra Djindjicin ystävät eivät ole ainoita, jotka rikastuvat. Kun hän sulkee neljä Serbian suurinta pankkia ja lopettaa 10 000 työpaikkaa, kuka ottaa ne haltuunsa? Ranskalainen Société Général ja saksalainen pankki Raiffeisen. Olutteollisuudessa belgialaisyhtiö Interbrew on ottanut vallan.

Mikä maa on saanut suurimman palan kakusta? Saksa, kädet alas. Jotkut ihmiset puhuvat jo ”uudesta saksalaisesta hyökkäyksestä”. Kouluissa saksan kielen kurssit ovat jo ohittaneet englannin. Tällainen saksalainen hyöky on käynnissä monella alalla. Juuri saksalaisyhtiö havittelee Montenegron vesilaitoksia. Saksalaisyhtiöt ovat ostaneet suurimman osan Serbian mediasta. West German Allgemeine Zeitung on ottanut haltuunsa tunnetun Politika-päivälehden, ja Grunner & Jahr on siepannut iltapäivälehti Blicin.

Yksi kommentti ohimennen. Kun Milosevicin aikana länsimielinen oppositio, jota anteliaasti rahoittivat sellaiset ihmiset kuin yhdysvaltalainen miljardööri George Soros, valvoi valtaosaa
sanomalehdistä, niin tällä hetkellä koko lehdistö on länsimielistä. Tätäkö on pluralismi?

Tämän kaiken ei pitäisi tulla yllätyksenä. Nykyiset tapahtumat ovat vain sovellus siitä skenaariosta, joka kirjoitettiin vuosia sitten Washingtonissa, Berliinissä ja Brysselissä. Yhdysvallat ja Euroopan Unioni ovat niitä, jotka ovat ottaneet suoraan käsiinsä Jugoslavian taloudellisen ja yhteiskunnallisen elämän. Ne harjoittavat ehdotonta valvontaa G-17 Plus –nimisen talousjärjestön kautta, joka on länsimaiden rahoittama ja muodostettu entisistä IMF:n ja Maailmanpankin johtajista.

Juuri G-17 Plus on tarjonnut kaikki uuden hallinnon avainnäyttelijät: varapääministeri Miroslav Iabus, Kansallispankin johtaja Mladan Dinkic ja valtiovarainministeri Bozidar Djelic. He ovat valmistelleet kaikki lait, joilla on lopetettu sosiaaliturva ja ajettu alas työntekijöiden oikeudet.

Juuri IMF:n asiamiehet ovat päästäneet valloilleen yksityistämisen, joka kohdistuu työntekijöiden itsehallintoperiaatteella aiemmin toimineisiin yrityksiin, Titon ajan viimeisiin jäänteisiin. 22 yhtiötä on myyty huutokaupassa, 5 yksityistetty, 26:tta rakennesopeutetaan. (Tony Robson & Paul Bond, WSWS 23.9.2002). Työtekijöiden irtisanomissuojan takaava laki mitätöitiin, jotta ulkomaiset sijoittajat olisivat mielissään.

Djelic oli se, joka pudotti yritysveron 20 %:sta 14 %:iin. Samaan aikaan, kun tavallisilla ihmisillä ei ole millä elää, uudet johtajat, monikansalliset yritykset ja rikkaat maat hukkuvat lahjoihin. Djelic on ilmoittanut, että hänen hallituksensa ”maksaisi välittömästi takaisin” 60 miljoonaa euroa Maailmanpankille, Euroopan Investointipankille ja Pariisin klubille. Lännelle maksetaan ”korvauksia” Jugoslavian tuhoamisesta.

Pettymystä mutta myös vastarintaa

Tällä hetkellä kaksi kolmesta serbistä elää köyhyysrajan alapuolella. Tämä tilanne on tuottanut pettymystä, mutta se on myös kiihdyttänyt vastarintaa.

Miltä serbeistä tuntuu tällä hetkellä? Vastaus on yksimielinen: ”petetyiltä, odotuksiinsa pettyneiltä, masentuneilta”, sanoo Dominique. ”He näkevät, että heitä on huijattu”, uskoutuu Stefan. Ja Jelena sanoo: ”He syyttävät Milosevicia, mutta hänen valtansa aikana pystyi syömään kolme kertaa päivässä. Nyt …”

Hyvin alhainen osallistuminen viime vaaleihin vahvisti poliittisia puolueita kohtaan tunnettua yleistä inhoa: ”Mätiä kaikki.” Uusi pääministeri Djindjic on nähnyt suosionsa laskevan 8 %:iin. Mutta presidentti Kostunica on myöskin kokenut oman suosionsa luisuvan alamäkeä: ”Hän lupaa paljon, mutta ei tee mitään”, sanoo Branko närkästyneenä. Ja Branko äänesti häntä ja oli toivoa täynnä. Jopa nuoret, jotka vihaavat Milosevicia ja toivovat pääsevänsä maistamaan läntistä elämäntyyliä, ovat pettyneitä.

Itsemurhien määrä on räjähtänyt kasvuun. Niitä laskettiin 900 Belgradissa viime vuonna. 300 000 asukkaan kaupungissa Nisissä poliisi tilastoi itsemurhan joka viides päivä. Vuonna 2001 serbiväestö kulutti 41 miljoonaa Bensedin -tablettia stressin lievitykseen, 63 miljoonaa Bromazepam -tablettia ja 40 miljoonaa Diazepam -tablettia.

Jopa äärimmäisen länsimielinen Associated Press Agency raportoi yhteiskunnallisesta katastrofista: ”Tuhannet taksinkuljettajat ja maanviljelijät ovat sulkeneet liikenteen Belgradissa sekä Bosniaan vievän moottoritien vastustaakseen uutta veroa (keskimäärin noin kuukauden palkka), joka lyö taksiautoilijoita, sekä vaatiakseen korkeampia hintoja valtion ostamista vadelmista.” (AP, 31.05.2002).
Mielenosoittajien iskulause ”DOS-ta!” (Riittää!) ilmaisee melko hyvin täydellisen pettymyksen DOS:iin, jonka Länsi asetti valtaan lokakuussa 2000.

Tänä kesänä poliisi (jonka uusi hallinto on melkein kokonaan vaihtanut) on taltuttanut useita mielenosoituksia kovin ottein. Kesäkuussa parlamentin edustalla Belgradissa loukkaantui 40 ihmistä ”köyhien ihmisten” mielenosoituksessa.

Mutta mikään tällainen ei päässyt länsimaisen median suodattimen läpi. Länsimaista yleistä mielipidettä pidetään tietämättömyydessä. Estetään kertomasta Jugoslavian väestön tuntemasta syvästä pettymyksestä
”lupausten antajia” kohtaan. Tämä pettymys on todellinen syy Serbian poliittiseen kriisiin, samoin kuin Kostunican ja Djindjicin väliseen yhteenottoon ja äskeisten vaalien tuomaan umpikujaan. Mutta ennen kuin päästään tähän, meidän on tutkittava niitä todellisia syitä, jotka ovat saaneet Yhdysvallat ja Saksan tunkeutumaan Balkanille. Sekä selvitettävä mafian ja paikallisten terroristien välisiä yhteyksiä.

Taistelu ”käytävistä” astuu esiin varjoista

Jugoslavian suuri rikos oli todellakin se, että se yritti ylläpitää järjestelmää, joka tähtäsi sosiaaliseen turvallisuuteen ja riippumattomuuteen monikansallisista monopoleista. Mutta kyseessä oli myös ”maantieteellinen” rikos: sijainti juuri ”käytävien 8 ja 10” keskellä. Mikä on käytävä: siinä on kyse nykyaikaisten viesti- ja liikenneyhteyksien keskittymästä: moottoriteistä, rautateistä, meri- ja jokisatamista, putkista ja kaasunjakelun pääjohdoista. Tavoite: tuoda Länsi-Eurooppaan kaikkialla maailmassa tuotettuja kauppatavaroita, mutta myös, ja ennen kaikkea, öljyä ja kaasua Kaukasiasta ja Keski-Aasiasta.

EU:n jättiprojekti (90 miljardia euroa suunniteltu sijoitettavaksi tämän vuoden ja vuoden 2015 välillä) tähtää suoran ja halvan kaupallisen liikenneyhteyden varmistamiseksi Balkanilla oleviin vientiteollisuuden yrityksiin ja ennen kaikkea Kaukasiasta ja Kaspianmereltä tulevaan öljyyn ja kaasuun. Se on yksi tulevaisuuden strategisista kaupallisista akseleista maailmassa.

Missä käytävä kulkee? Kilpailevat suunnitelmat ovat taistelleet vuosikymmenen ajan, se on ollut Washingtonin ja Berliinin välisen salaisen, mutta raivokkaan taistelun päämäärä. Tämä kilpailu oli Jugoslavian konfliktin ytimessä ja sitä kumpikin suurvalta halusi hallita, kuten kirjoitimme kirjoissamme ”Liar’s Poker” ja ”Monopoly”.

Näyttääkö kansainvälinen politiikka monimutkaiselta ja joskus käsittämättömältä? Tässä yksinkertainen sääntö, jolla sitä voi selventää: millä tahansa alueella maailmassa, missä voi löytää reitin öljy- tai kaasutoimituksille, voi määritellä, että Yhdysvallat yrittää perustaa sotilastukikohtiaan ja lietsoa paikallisia konflikteja palvelemaan tätä tarkoitusta. Sitten Yhdysvallat esittäytyy tarkkailijana tai palonsammuttajana. Tämä perussääntö selittää suurimman osan ”käsittämättömistä” sodista: Jugoslavia, Makedonia, Tshetshenia, Kaukasus, Afganistan ja Keski-Aasian entiset neuvostotasavallat… (Michel Collon: Liar’s Poker, kappaleet 7 ja 9. Michel Collon: Monopoly, EPO, Bryssel, 2000, sivut 96-99, 120-123 (pian englanniksi).

Saksalaisten reitti Balkanilla: Konstanta (Romania) – Belgrad – Hampuri. Pitkin Tonavaa ja suuria rakennettavia putkistoja, päällystettyjä moottoriteitä, rautateitä, meri- ja jokisatamia. Kilpaileva yhdysvaltalainen reitti on Bulgaria – Makedonia – Albania (Välimeri). Kolme maata, joiden valvomiseksi Euroopan Unionin kustannuksella Washington tekee kaikkensa. (Balkan Infrastructure, UPI Business Correspondent, 11.09.2002).

Myönnämme, että käytäväteoriamme Jugoslavian sodan moottorina on jättänyt muutamat ihmiset epäilykseen. Näin huolimatta siitä, että Naton joukkoja Makedoniassa ja myöhemmin Kosovossa 1999 komentanut kenraali Jackson on myöntänyt: ”Me jäämme varmasti tänne pitkäksi aikaa turvataksemme maan läpi kulkevat energiakäytävät.” (Monopoly, sivu 96).

Mutta nyt käytävät alkavat astua esiin varjoista. Viime vuoden syyskuun 10. päivänä Romanian, Jugoslavian ja Kroatian talousministerit allekirjoittivat paperin, joka näytti vihreää valoa käytävälle nro 10. Tämä 1200 km pitkä putki tulee kuljettamaan 10 miljoonaa tonnia raakaöljyä vuodessa, ja sitä voidaan jatkaa Italiaan ja Välimerelle saakka.

Mitkä ovat reitit? Niissä on myös keskenään kilpailevia suunnitelmia. Belgrad on juuri päättänyt investoida käytävää nro 10 täydentävään, etelä-pohjoinen –suuntaiseen Kreikan yhteyteen. Kyseinen investointi tehdään Bulgariaan suuntautuvan länsi-itä–yhteyden tappioksi. Euroopan Jälleenrakennusvirasto on sijoittanut 47 miljoonaa euroa Kosovon maanteihin ja moottoriteihin, jotka täydentävät käytävää nro 10: Bulgaria – Makedonia – Albania, mihin Yhdysvaltain Kansainvälisen kehityksen virasto on investoinut 30 miljoonaa dollaria.

Apu: onko se todella apua?

Jugoslaavit joutuvat maksamaan kalliisti näistä reiteistä, vaikka heitä tukevatkin Euroopan monikansalliset yhtiöt. Tietenkin länsi antaa virallisesti ”apua”. Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankki (EBRD) ja Euroopan Investointipankki ovat myöntäneet pääomaa käytävän nro 10 rakentamista varten. Mutta tämä ”apu” on tosiasiassa lainoja. Tämä saa ”autettavat” jäämään loukkuun, ja he joutuvat maksamaan velat kalliisti takaisin lainanantajille - Jugoslavian valtio joutuu leikkaamaan roimasti sosiaalipalvelujaan ja julkisia työpaikkojaan.

Voisiko sanalla ”apu” olla sama merkitys kuin ”kiristyksellä”? Tässä esimerkki naapurimaasta Makedoniasta. Kun viime vuoden kesäkuussa kyseinen maa ei nöyrtynyt tarpeeksi nopeasti vaatimuksiin, IMF katkaisi neuvottelut ja katkaisi myös jo kaiken sovitun avun. Se jopa jäädytti ”projektit, joita lain mukaan ei olisi voinut pysäyttää”, kuten Makedonian valtiovarainministeri Nikola Guevski sanoi. (Balkan Infrastructure, UPI Business Correspondent, 11.09.2002). Ainoat IMF:n silmissä armoa saaneet projektit olivat niitä, jotka hyödyttivät albaanialaisen UCK:n (KLA) kapinallisia. ”Apu” = ”kiristys”.

Vielä kerran, mikään tässä ei tapahtunut sattumalta. Skenaariossa ei ollut mitään improvisoitua, minkä teki selväksi myös Yhdysvaltain tietotoimisto UPI:n kaupallinen osasto: ”Luonteenomaista infrastruktuurin rakentamiselle Balkanilla on sovitun kansainvälisen avun poliittinen luonne. Naton sota 1999 tuhosi infrastruktuuria kuten Novi Sadin öljynjalostamon, Serbian radio- ja televisioaseman, maantiet, sillat jne. Ei ollut mikään yllätys eikä myöskään lyhyen tähtäimen ilmiö, että jälleenrakennussuunnitelmiin määrättiin sisällytettävän länsimaista politiikkaa.”
(Balkan Infrastructure, UPI Business Correspondent, 11.09.2002)

He tunnustivat sittemmin, kolme vuotta myöhemmin, pommittaneensa ei sotilas-, vaan talouselämän kohteita. Ja jos tämän kääntää vähemmän tekopyhälle kielelle, voi sanoa, että Naton pommit olivat yksityistämisen ja globalisaation ensimmäinen askel.

Näin ollen jugoslaavit maksavat samaa laskua useaan kertaan.
Ensin länsi tuhosi heidän varallisuutensa.
Kun tämä oli tehty, se riisti heiltä työpaikat ja elinehdot.
Ja nyt se pistää heidät maksamaan ”jälleenrakennuksen”, mikä todellisuudessa hyödyttää länsimaisia monikansallisia monopoleja.

Sota ja sotilastukikohdat – hyvää bisnestä

Mikä meiltä pidettiin huolella salassa vuodesta 1991 alkaen on se, että Jugoslavia ei ollut humanitaaristen iskujen kohde, vaan sodan, jonka päämääränä oli maan saattaminen siirtomaaksi ja sen markkinoiden liittäminen monikansallisten yritysten ”suuriin markkinoihin”. Sekä maan strategisten reittien ottaminen valvontaan. Tämän lisäksi sota oli myös ”itsepalvelu”-operaatio tietyille yhdysvaltalaisille virkamiehille, joilla on kiinteät yhteydet suuriin monikansallisiin aseteollisuuden yrityksiin.

Kosovoon, juuri öljyreitin viereen, Yhdysvallat on pystyttänyt valtavan sotilastukikohdan, Camp Bondsteelin. Se on strateginen paikka lähteä puuttumaan Lähi-idän, Kaukasian, ehkä jonakin päivänä jopa Moskovan asioihin. Kuka on rakentanut tämän tukikohdan, kuka sitä johtaa ja kuka on käärinyt muhkeat voitot taskuihinsa? Brown and Root Services. Se on yhdysvaltalaisen öljyalan palveluyrityksen Halliburtonin tytäryhtiö, joka on suurin tavaroiden ja palvelujen toimittaja öljyteollisuudelle. Valtavat markkinat. Halliburtonin johdosta löytyy …. Dick Cheney, nykyinen Yhdysvaltain varapresidentti
.
USA:n armeijan toimituksiin erikoistunut Brown and Root saavutti suuremman merkityksen vuonna 1992, kun Dick Cheney, silloinen Bush-vanhemman hallituksen puolustusministeri, teki sen kanssa ensimmäisen sopimuksen logistiikkapalvelujen tarjoamisesta USA:n armeijan ulkomaan toiminnoille. Vuosien 1995 ja 2000 välillä Cheney jätti valtion palveluksen ja astui Halliburton Corporationiin. Tämän yrityksen varallisuus on kasvanut rinta rinnan Yhdysvaltojen militarismin kasvun kanssa.

Vuonna 1992 Brown and Root rakensi ja ylläpiti Yhdysvaltojen armeijan tukikohtia Somaliassa. Se tienasi sieltä 62 miljoonaa dollaria. Summa kaksinkertaistui 1994: 133 miljoonaa, kiitos tukikohtien ja logistiikkapalveluiden, joita se toimitti Haitissa oleville 18 000 miehen vahvuisille joukoille. Vuonna 1999 yhtiö sai 180 miljoonan dollarin sopimuksen sotilaallisten varustusten rakentamiseksi Unkariin, Kroatiaan ja Bosniaan. Mutta ”sopimusten helmeksi” oli tuleva Camp Bondsteel, kuten Paul Stuart kertoo. ”Camp Bondsteelissa Brown and Root hoitivat kaiken: toimittivat päivittäin 2500 m3 vettä, 25 000 asukkaan kaupungille sähkön, 1200 pesulasäkin pesun, 18 000 päivittäistä ateriaa ja 95 % kulkuyhteyksistä rauta- ja lentoteitse, sekä lämmityksen. Brown and Root on suurin työnantaja Kosovossa, se työllistää 5 000 Kosovarin albaania ja 15 000 muualta tullutta.” Tämän vahvisti myös David Capouya, Stuartin esimies: ”Me teemme täällä kaiken, mikä ei vaadi kiväärin kantamista”. Todellakin, houstonilaisfirma toimittaa kaiken, aamiaisesta liikkuviin panssareihin. Sota rikastuttaa suoraan herra Cheneyä. (Balkans-Infos, kesäkuu 2002).

Ja vielä lisää: Afganistanin miehitys on myös tuonut tullessaan mehukkaita sopimuksia Brown and Rootille. Ja Balkanilla oli aina sama yritys, joka sai suoritettavaksi alustavat tutkimukset Kreikan Egnatia-moottoritiestä (käytävä nro 10:n Kreikan puoleinen jatke). Samoin tutkimukset aiemmin mainitusta Yhdysvaltojen putkesta välille Bulgaria-Makedonia-Albania. Bushin hallinnon oma-apu on todellakin ennätyksellisen häikäilemätöntä.

Miksi Yhdysvaltojen ja Saksan täytyi tukea rasisteja ja rikollisia?

Saadakseen valvontaansa strategiset reitit Balkanilla, Washington ja Berliini tarvitsivat paikallisia voimia, joita ne voisivat tukea, välttyäkseen itse suoralta sotimiselta. Kuka valittiin ja aseistettiin?

Kroatiassa se oli rasistinen ryhmittymä, joka oli lähellä Tudjmania. Mies, joka kirjoitti uudelleen toisen maailmansodan historian revisionistiseen tyyliin. Kroaattiversio ranskalaisesta fasistista Le Penistä, mies, joka iloitsi, ettei ”hänen vaimonsa ole juutalainen eikä serbi”. (Michel Collon, Poker menteur, EPO, Bryssel 1998, kappale 14).

Bosniassa se oli islamistinen ja kansallismielinen Izetbegovic. Hänen mielestään ”ei ole mitään mahdollisuutta, että islamin usko ja ei-islamilaiset yhteiskunnalliset ja poliittiset instituutiot eläisivät rinta rinnan”. Tämä ei pidätellyt häntä, pitääkseen valtansa ja liiketoimensa, ampumasta kohti muslimijoukkoja Bosniassa, Bihacissa ja Sarajevossa. Tämä fanaatikko ristittiin pian myös ”demokraatiksi” ja ”rotuerottelun vastustajaksi” (sama, kpl 15). Mutta nyt, kun tuuli on kääntynyt, on vaivihkaa tunnustettu, että Washington lähetti hänen avukseen joukon Mujahedinejä, jotka olivat Bin Ladenin kannattajia (Sama, kpl 1, s. 28-33, kpl 9 s. 187).

Kosovossa työkaluksi valittiin UCK (KLA), separatistinen ja rasistinen järjestö, joka provosoi sodan (niin luki sen omissa asiakirjoissa) aikaansaadakseen etnisesti puhtaan ”Suur-Albanian”. (Michel Collon, Monopoly, EPO, Bryssel 2000, ”Suur-Albanian” kartta, s. 69).

Yhdysvaltain erikoislähettiläs alueella, Robert Gelbard, ilmoitti kolme eri kertaa helmikuussa 1998 kansainvälisen lehdistön edessä: ” Ilman mitään epäilystäkään KLA edustaa terroristiryhmää”. Sen vahvisti myös Yhdysvaltain ulkoministeri: ”KLA:n johtajat ovat uhanneet murhata kyläläisiä ja polttaa heidän kotinsa, jos nämä kieltäytyvät liittymästä sen riveihin. KLA:n edustama uhka on saanut sellaiset mittasuhteet, että kuuden kylän asukkaat Stimien alueella valmistautuvat pakenemaan.”

Siitä kaikesta huolimatta Natosta tuli kolme kuukautta myöhemmin tuon ”terroristi”-KLA:n ilmavoimat. Mikä on se opetus koskien USA:ta, joka väittää nyt käyvänsä sotaa kaikkialla terrorismin vastaisen taistelun nimissä? Kun se edelleen tänäkin päivänä käyttää hyväkseen tiettyjä islamilaisterroristeja, esimerkiksi Tshetsheniassa.

Natolaistettu Kosovo: etnistä puhdistusta, terroria ja mafioita

Mitkä ovat kaiken tämän seuraukset tällä hetkellä? Niin kuin näytimme filmissä ”Kosovon kirotut”, tämä alue on edelleen etnisten puhdistusten, terrorin ja mafian kourissa. Eikä paikallisen konfliktin ratkaisu ole tullut yhtään lähemmäksi, vaan se on kauempana kuin ennen. (Michel Collon & Vanessa Stojilkovic, The Damned of Kosovo, video 78 min. (Katso http://lesdamnesdukosovo.chiffonrouge.org).

Todellinen etninen puhdistus on ajanut Kosovosta ei-albaanien suuren enemmistön: serbejä, juutalaisia, mustalaisia, muslimeja, turkkilaisia, goraneja, egyptiläisiä jne. Kaikkia näitä kansallisuuksia ajettiin pois järjestelmällisellä terrorilla: pommihyökkäyksillä, murhilla, heidän kotiensa hävittämisellä, jatkuvilla uhkauksilla… 230 000 ihmisen täytyi etsiä turvapaikkaa Serbiasta, Montenegrosta, Makedoniasta tai jostain muualta. Ne, jotka jäivät, on eristetty pienille gettomaisille erillisalueille, joilta he voivat vain harvoin poistua ja silloinkin Naton joukkojen saattamina.

Rajoittuiko tämä ”puhdistus” välittömästi sotaa seuranneeseen aikaan? Tietyt voimat tahtoisivat meidän uskovan näin. Mutta filmissämme ”Kosovon kirotut” esitettyjen paljastusten jälkeen eräs toimittaja esitti kysymyksiä YK:hon kuuluvan Kansainvälisen Siirtolaisorganisaation edustajalle Niurka Pineirolle Genevessä. Tämä vahvisti: ”Saamme päivittäin tietoomme tapauksia pelottelusta ja ahdistelusta sekä myös äärimmäisen väkivaltaisista päällekarkauksista, usein kohtalokkaista, vaikkakin vähemmässä määrin.” (Postia Robert James Parsonilta (Geneve), lokakuu 2002).
Eräät Naton puolustajat väittävät, että asiat ovat alkaneet normalisoitua, ihmisiä tapetaan vähemmän kuin alussa. Niin on, mutta miksi? Silläkin riskillä, että meitä pidetään kyynisenä, on sanottava, että syynä on se, että suurin osa kansallisten vähemmistöjen jäsenistä on jo paennut alueelta ja jäljellä on vähemmän ihmisiä tapettavana!

Tilanne ei todellakaan ole parantunut, kuten samainen YK:n edustaja tunnusti: ”Vähemmistöt ovat edelleen alttiina hyökkäyksille… Liikkumisvapaus on edelleen heidän pääongelmansa ja se vaikuttaa heidän mahdollisuuksiinsa elää normaalia elämää… Ilman liikkumisen vapautta on vaikea päästä sosiaalisten palvelujen, työpaikkojen ja yhteiskunnallisten laitosten (sairaalat, koulutus jne.) ulottuville, usein se on mahdotonta.” (Sama)

Kiteytämme. Ei pääse liikkumaan paikasta toiseen. Ei pääsyä julkisiin palveluihin, koulutukseen eikä sairaaloihin. Ei työpaikkoja. Ja kaiken kukkuraksi päivittäinen terrori. Nato-johtoinen Kosovo on edelleen maa ilman lakeja, helvetti niille, jotka ovat KLAn maalitauluina, lukuisat albaanit mukaan lukien. Viime vuonna 5.11. Kosovoa hallitseva YK:n komendantti, Michael Steiner itse tunnusti, että ”Kosovon pienten yhdyskuntien jäsenet eivät ole vieläkään palanneet koteihinsa, ja suurin osa heistä, jotka olivat jääneet koteihinsa, elävät kelvottomissa olosuhteissa.” Eivätkö verukkeet Naton maahantunkeutumiselle ole näytetty täydellisesti kaatuneen? (viralliset verkkosivut Unmik (www.un.org), 5.11.2002).
Miksi läntisessä mediassa ei puhu tästä, eikä myöskään tiettyjen vasemmistopiirien mediassa?

”Nato on solminut Kosovossa sovinnaisliiton mafian kanssa”

Miksei ole myöskään analysoitu Naton paikalleen asettamien mafiahallintojen rikollista luonnetta? Havainto on kuitenkin melko selvä James Bissetin, Kanadan entisen Jugoslavian suurlähettilään mukaan: ”Kosovo on edelleen yhteiskunta, jossa ei ole lakeja, äärimmäisen suvaitsematon etnisiä vähemmistöjä kohtaan ja yksi maailman vaarallisimmista paikoista.” (Ottawa Citizen, 22.06.2002)

Miksi Kosovossa ei edelleenkään ole lakeja? Se johtuu voimakkaista taloudellisista intresseistä, selittää kanadalainen asiantuntija Choussudovsky: ”Kosovon, Albanian ja Makedonian huumeparoneista on tullut talouselämän uutta eliittiä, jolla on usein kytköksiä merkittäviin läntisiin kaupallisiin etuihin. Huumeiden ja aseiden salakuljetuksesta saatuja tuloja on kierrätetty pyörittämään muuta laitonta toimintaa kuten prostituutioverkostoa.”

”Albanian presidentti Berishan hallinnon korkea-arvoisia jäseniä on paljastunut sekaantuneen huume- ja asekauppaan Kosovossa. Tämä kauppa sai kukoistaa rangaistuksetta huolimatta merkittävien amerikkalaisten joukko-osastojen läsnäolosta maassa vuodesta 1993. Muutaman viime vuoden aikana, kiitos huumekaupan, KLA on pystynyt aseistamaan 30 000 miestä pienessä ajassa.
Nato on solminut järkiavioliiton mafian kanssa.” (siteerattu The Damned of Kosovo).
Tämän vahvistavat myös eurooppalaiset poliisiviranomaiset ja Saksan Liittovaltion rikospoliisi:” Albaanit ovat tällä hetkellä tärkein heroiinin jakeluryhmä lännessä.”

Huumeiden tiedetään olevan, aseiden ja mainonnan ohessa, yhden kolmesta tärkeimmästä taloussektorista tämän päivän kapitalistisissa yhteiskunnissa. Tiedetään myös, että CIA on toteuttanut huumekauppaoperaatioita ja organisoinut vaihtokauppaa ’huumeita-aseita-öljyä’ - kaikkialla maailmassa, ja se on tehnyt sen yhteistyössä kaikkein pahimpien järjestäytyneiden rikollisten kanssa. Tällä romanssilla KLA:n kanssa on useita edeltäjiä.

Albaanien mafia valvoo myös kansainvälisen avun kaappaamista, avun, jonka se sitten suuntaa uudelleen kaiken sen mukanaan tuovan ja velvollisuuksiin kuuluvan korruption kera. Heinäkuussa 2002 EU:n tarkastajat ”löysivät 4,5 miljoonaa euroa eri tileiltä Gibraltarilta.” (Euroopan Unionin verkkosivu, 17.07.2002). Nämä rahat oli kavallettu Kosovon Energiavirastolta. Näin ollen päivittäisten sähköpimennosten ei pitäisi Kosovossa tulla minään yllätyksenä.

Ovatko nämä kaikki petokset satunnaisia, vaiko seurausilmiö jostakin? Vai päinvastoin, osa paikalle pystytettyä järjestelmää? Eurooppalainen virkamies, joka ei halunnut nimeään julki, sanoi: ” Kansainvälinen yhteisö on antanut Kosovolle 15-18 miljoonaa euroa viimeisen kolmen vuoden aikana, mutta me emme ole vieläkään saaneet perusinfrastruktuuria pystyyn.” (Ottawa Citizen, 22.06.2002).
Tässä ei ole kyse mistään toissijaisista petoksista. Samanlaista varojen joukkopakoa tapahtui Bosniassa muslimipresidentti Izetbegovicia ympäröivän klaanin kanssa.

Miehitetyt alueet: keinotekoinen ja korruptoitunut talous

Uuskolonialistisen hallinnon alaisten alueiden talous on täysin keinotekoinen järjestelmä. Kaikki kansainvälisten vapaaehtoisjärjestöjen nelivetoajoneuvot, samoin kuin kymmenet hotellit ja huoltoasemat moottoriteiden varsilla voivat saada aikaan eräänlaisen illuusion. Mutta erillisalueilla (getoissa), joissa vähemmistöt elävät, ei ole tapahtunut juuri mitään jälleenrakentamista, ja, kuten kaduilla puhutaan, Kosovon päätyönantaja on edelleen yhdysvaltalaisfirma Brown & Root, joka on rakentanut Camp Bondsteelin sotilastukikohdan.

Kaksi lännen protektoraattia Balkanilla ovat todellisuudessa ne kaksi ”maata”, joissa on Euroopan suurimmat työttömyysluvut: 57 % Kosovossa ja 60 % Bosniassa. (Steinerin ilmoitus, International Herald Tribune, 24.7.2002). (Associated Press, 8.10.2002).

Kuuluuko tämä kaikki “välttämättömään siirtymäkauteen” vaiko onko se pikemminkin pitkäaikainen ilmiö? Todellisuudessa ex-Jugoslavian osien miehitys ja muuttaminen protektoraatiksi lupaa pitkän aikajakson katastrofia alueen ihmisille. Talouksien vauhdittaminen on kaukana tästä, ne ovat siirtomaahallinnon alaisia.

Ja moraalisesti kieroutuneita. Myös Bosniassa Yhdysvaltojen sotilaallinen miehitys sai aikaan laittoman kaupan tulvan, jota kuvaa taannoinen DynCorp-skandaali. Ko. yhtiö, yksi suurimmista huoltopalvelujen toimittajista USA:n armeijalle, lähetti 181 työntekijää Bosniaan ja työryhmiä huoltamaan Apache- ja Blackhawk -helikoptereita.
Tammikuussa 2002 yksi työntekijöistä, Ben Johnston, paljasti DynCorp:in sisällä toimineen seksiorjaringin: ”Siitä lähtien, kun saavuin, minulle puhuttiin prostituutiosta, mutta kesti aikansa, ennen kuin sain tietää, että he ostivat niitä tyttöjä 600-800 dollarilla. Sanoin heille, että se oli ilmiselvää orjuutta.” (Kelly Patricia Omeara, DynCorp Disgrace, 14.1.2002, http://insightmag.com/main.cfm/
include/detail/stoyid/163052.html )

Jotkut tytöistä olivat 12- 15-vuotiaita. Johnstonin esittämät syytökset maksoivat hänelle työpaikan, mutta käynnistivät tutkimuksen. USA:n armeija piti vuonna 1995 kuitenkin huolta siitä, ettei sen joukkoja eikä muutakaan henkilökuntaa tuomita maan lakien mukaan. Lopputuloksena oli, että syyllinen palasi Yhdysvaltoihin ilman oikeudenkäyntiä. Tässä närkästynyt huomautus Christine Dolanilta, joka perusti lasten riistoa vastaan Kansainvälisen humanitaarisen kampanjan: ”Siellä ovat nämä USA:n armeijan urakoitsijoiden työntekijät sängyssä mafian kanssa ja ostavat lapsia seksiobjekteiksi. Mikä yllätys kuulla, että DynCorp sai pitää sopimuksensa samalla kun Yhdysvallat teeskenteli haluavansa lopettaa ihmisten riiston!” Kelly Patricia Omeara, DynCorp Disgrace, 14.1.2002, http://insightmag.com/main.cfm/
include/detail/stoyid/163052.html )

Tosiasiassa kaikkialla maailmassa USA:n sotilastukikohdat ovat naisten seksuaalisen orjuuden keskuksia, jotka on perustettu paikallisen mafian avustuksella. YK:n korkea-arvoisen ihmisoikeusvaltuutetun dokumentti kertoo, että Bosniasta tuli sodan jälkeen tärkeä keskus naiskaupalle. Tämä dokumentti ei tietenkään vedä yhteyttä näiden rikosten ja Naton Tuzlan tukikohdan välille, jonne oli sijoitettu tuhansia miehiä.
Mutta islamilainen johtaja Mrisada Suljic sanoo: ”Voitteko kuvitella 20 000 nuorta miestä ilman naisia vuoden?” Vuoteen 1995 mennessä New York Times oli julkaissut kaunopuheisen otsikon: ”Tuzla: amerikkalaiset ovat saapuneet. Kuten myös prostituutio, huumeet ja AIDS.”

Djindjicin hallitus haluaa Serbian kuuluvan Natoon hinnalla millä hyvänsä. Jos näin tapahtuu, onko serbinaisten ja bosnialaisnaisten kohtalossa mitään eroa?
Koska DynCorpin tapaus ei ole yksi erillinen skandaali. Se on klassinen ilmiö. Toisen maailmansodan lopussa amerikkalaiset sotilaat pakottivat Napolissa 40 000 naista – kolmasosan naisväestöstä – prostituutioon. (La violaction estadounidense de Italia. Obrero Revolucionario, 19.6.1994). Algerian sodan aikana ranskalaiset joukot käyttivät algerialaisnaisten raiskaamista sota-aseena FNL:n taistelijoita ja siviiliväestöä vastaan, mikä nähtiin jokin aika sitten useiden silminnäkijöiden todistuksiin perustuneessa dokumenttifilmissä (Patrick Rotman, L’ennemi intime, France 3, 4-6.3.2002). Länsimainen media on nopea läksyttämään sotarikoksista (todellisista tai kuvitelluista) ”pienempiä” kansakuntia. Toisaalta ne ovat yleensä hyvin hillittyjä tämän kiistattoman tosiasian suhteen: suurista länsivalloista olevien joukkojen saapumisella maahan on erottamaton yhteys miehitettyjen alueiden ihmisten, erityisesti naisten, sosiaaliseen ja taloudelliseen riistoon.

”Albaanit tappavat kaikki, jotka jäävät”

Miksi KLA:n johtajilla ei ole mitään aikomusta löytää rauhanomaista ratkaisua Kosovon ongelmiin? Siksi, että heillä mafiana on tarkoitus suojella omia taloudellisia rikollisia oikeuksiaan. Epävakaus ja laittomuus ovat heille korvaamattomia.
Ja näin ollen lännen KLA:n rasismin ja terrorin strategialle antama suojelu pitää sisällään todellisen aikapommin tulevina kuukausina ja vuosina. Koska KLA:n johtajat ovat jatkuvasti uhkaamassa. Esimerkiksi Ethm Ceku, ympäristöministeri ja Agim Cekun serkku, joka puolestaan on TMK:n päällikkö (”Siviilien suojelujoukot”, uusi nimi KLA:n jäsenille, jotka integroitiin valtion elimiin). Vuoden 2002 alkupuolella hän ilmoitti julkisesti: ”Serbit, jotka yrittävät palata Kosovoon ilman valtuutusta, käännytetään takaisin asevoimin mikäli tarpeen.” Tämän uhkauksen otti vakavasti Everett Erlandson, eläkkeellä oleva Chicagon poliisi, joka parhaillaan palvelee YK:ta Pristinassa: ”Kun ’kansainväliset’ lähtevät Kosovosta, albaanit tappavat kaikki ne, jotka jäävät.” (Scott Taylor, Ottawa Citizen, 22.6.2002). Mutta aikooko Yhdysvallat lähteä Kosovosta? Tai edes käydä vähän kovemmin terroristien kimppuun? Florim Ejupin äskettäinen ’vankilapako’ näyttää osoittavan, ettei aio.

Kuinka karataan Yhdysvaltain sotilastukikohdasta ongelmitta?

Kuka on Florim Ejupi? Mies, jonka kädet ovat veressä… Albaanien terroristit räjäyttivät 16.2.2001 kauko-ohjatun pommin Nisistä Grancanicaan matkalla olleessa serbialaisbussissa tuloksena 11 kuollutta ja 40 haavoittunutta. ”Savua ja verta oli kaikkialla,” sanoi 25-vuotias toimittaja Gorica Scepanovic, joka selvisi iskusta hengissä, mutta sai elinikäiset arvet hirvittävästä shokista. (Scott Taylor, Ottawa Citizen, 22.6.2002).
Kerrankin tutkimukset johtivat johonkin. ”Ennen meitä syytettiin hitaudesta, mutta nämä tutkimukset ovat osoittaneet poliisin esimerkillisen hyvää työskentelyä,” sanoi Derek Chappell, YK:n poliisivoimien brittiläinen puhemies. (Scott Taylor, Ottawa Citizen, 22.6.2002).
Itse asiassa neljä henkilöä pidätettiin, joista kaksi oli Kosovon Siviilien puolustusjoukkojen (ex-KLA) virkailijaa. Mutta vain yksi, Florim Ejupi, pantiin telkien taa. Ja YK:n poliisi pelkäsi tämän joukkojen ryntäävän apuun niin paljon, että Ejupi siirrettiin Pristinan pidätyskeskuksesta Yhdysvaltojen Camp Bondsteelin tukikohtaan.
Tämä tuntui hyvältä idealta paperilla, kun se esitettiin kanadalaiselle sotilasasiantuntijalle Scott Taylorille: ”Kukkulan laella sijaitseva 40 km2:n laajuinen ja vaikuttavan näköinen laitos on varsinainen linnoitus. Kauttaaltaan kolminkertaisen piikkilanka-aidan ympäröimä, mittava ympärysvarustus ja vartiotorneja ja valonheittimiä joka puolella.” Mutta kaikista esteistä huolimatta Ejupi pääsi ulos Camp Bondsteelista toukokuussa 2002, ennen kuin oikeuskäsittely edes oli alkanut. Brittipoliisi Chapellin närkästynyt reaktio: ”Amerikkalaiset kertoivat, että hän oli saanut metalliesineen pinaattipiirakassa. En keksinyt tätä itse.” (Scott Taylor, Ottawa Citizen, 22.6.2002).
Hänellä olikin hyvä syy tuohtua. Miten kirkkaan oransseihin haalareihin puettu vanki pääsi vaivihkaa karkuun 5 000 miehen vahvuisten Yhdysvaltain joukkojen keskeltä, ellei häntä päästetty tahallaan ulos?

KLA: äkillinen muodonmuutos vaiko markkinoinnin riemuvoitto?

Ovatko tällaiset epäilykset liioiteltuja? Eivätkö juuri serbit ja muut Kosovon kansalliset vähemmistöt syytä USA:ta rikollisten suojelemisesta? Ei. Kenraali Klaus Reinhardt, joka johti Naton joukkoja Kosovossa maaliskuuhun 2000 asti, on myös vihainen: ”Amerikkalaiset luottivat liikaa KLA:n lojaalisuuteen. KFOR:in pidättämät albaanien ääriainekset päästettiin pian vapaaksi. Jos KFOR olisi toiminut ääriaineksia vastaan nopeammin, Makedonian tilanne ei olisi huonontunut niin paljon.”

Jos tänään on mahdollista arvostella ”rakasta liittolaista” näin, syynä on se, että Washingtonin ja Berliinin välinen kilpailu Balkanilla ja muualla maailmassa on lisääntynyt. Se perustuu ”maailmanlaajuiseen” talouskriisiin.
Niinpä juuri saksalaisessa viikkolehdessä Der Spiegelissä, eikä amerikkalaisessa lehdistössä, selostettiin, että KLA:n johtajat eivät olleet lainkaan sellaisia, mitä meille oli kerrottu. Viime vuoden syyskuun 21. päivänä Der Spiegel haastatteli Bujar Bukoshia, Kosovon albaanien maanpaossa olevaa entistä ”pääministeriä”: ”Sodan jälkeen albaanien keskuudessa tapahtui mitä julminta eliminointia. KLA:n johtajat tapattivat poliittisia vastustajiaan syyttäen heitä ”kätyreiksi”. Der Spiegelin kyselyn mukaan ”entinen KLA:n komentaja palkkasi rikollisen murhaamaan Ekrem Rexhan, toisen KLA-päällikön.” Rexha on kirjoittanut kirjan Kosovossa tehdyistä sotarikoksista, erityisesti niistä, joita KLA:n teki.

Kosovon pakolaisista on tullut Euroopan palestiinalaisia

Sitä tietysti ihmettelee, miksemme ole kuulleet siitä aikaisemmin? Olivatko KLA:n johtajat sellaisia enkeleitä siihen aikaan, kun Nato käytti heitä hyökätäkseen Jugoslaviaan? Vai olivatko he jo ”terroristeja”, kuten USA:n edustaja alueella heitä nimitti?
Näin sanotaan nyt, kun Washington ja Berliini käyvät kiivaampaa taistelua Balkanin kautta kulkevista energiakäytävistä, sekä myös liudasta muita asioita johtuen. Mutta kyseessä ei ole KLA:n muodonmuutos. Yksinkertaisesti sanottuna suurvallat salasivat KLA:n todellisen luonteen, koska ne tarvitsivat sen palveluja.

Kosovon draama lisää Natoa ja Serbian nykyistä hallitusta kohtaan tunnettua epäluottamusta. Mitään ei ole tehty 230 000 serbi- ja muiden Kosovosta karkotettujen pakolaisen kotiuttamiseksi, niiden, joista on tullut Euroopan palestiinalaisia, mutta mikä pahempi, YK:n tehtävistä vastuussa olevat länsimaiset hallinnoijat ovat keskittäneet kaiken voimansa hajottamaan …. ainoan alueen Kosovossa, joka vielä on serbien asuttama, nimittäin Kosovska Mitrovican kaupungin pohjoisosan. Tältä alueelta siirrettyjen albaanien määrä on kuitenkin ollut suhteellisen pieni, noin 5 000 asukasta. Hyvin vähän verrattuna muiden kansallisuuksien 230 000 edustajaan, jotka on ajettu pois. Mutta albaanien paluu on YK:n hallinnoijille ehdoton prioriteetti.

Joillakin on jopa vieläkin aggressiivisempi suhtautuminen serbeihin, esimerkiksi Kansainvälinen Kriisiryhmä, CIA:ta lähellä oleva painostusryhmä, jota rahoittaa yhdysvaltalainen miljardööri George Soros. Tämän lobbyn, jonka jäseniä ovat mm. Louise Arbour, entinen Haagin tuomioistuimen syyttäjä, ja Wesley Clark, Naton pommitusten johtaja 1999, mukaan: ”YK:n sekä Naton johtaman KFOR:in sotilaiden tulee ottaa Mitrovica määräysvaltaansa. Kosovon uusi komendantti Michael Steiner on ilmoittanut serbien uusista pidätyksistä.”

Kosovo: ’Suur-albania’ ja uusi Israel?

Sodan päättäneen YK:n päätöslauselman mukaan Kosovo oli periaatteessa edelleen Jugoslavian osa. Mutta siellä, kuten muuallakin, Yhdysvallat on pitänyt kiinni vain niistä päätöslauselmista, jotka palvelevat sen omia etuja. USA:n median valtaosa on valmistellut yleisöä Kosovon itsenäisyyttä varten, se oli lupaus, joka annettiin Yhdysvaltojen ja KLA:n ”vihkiäisissä”. Eromahdollisuutta, lyhyesti ja ytimekkäästi, oli ehdotettu niin sanotussa riippumattomassa ”asiantuntija”komissiossa, johon kuului Lordi Robertson, Naton pääsihteeri.

Mutta Euroopan vallat eivät halua tätä itsenäisyyttä. Ne tietävät, että Washington yrittää luoda uutta Israelia Balkanille, valtiota, joka olisi kaiken velkaa sille ja jota se voisi käyttää kuten lentotukialusta.

Kun näin on sanottu, painaako Yhdysvallat kovasti päälle tässä itsenäisyysasiassa? Ehdottomasti ei. Se käyttää jännitystä ylläpitävää strategiaa. Konflikteja – ja samalla kärsimystä – ruokkimalla se oikeuttaa sotilastukikohtiensa olemassaolon.

Rohkaisemalla terrorin politiikkaa rohkaistaan myös muita lähialueiden separatistisia liikkeitä. KLA haluaa samalla lailla Montenegroa ja Makedoniaa. Mutta ehkä ensihyökkäyksessä tähdätään alueessa Serbian lounaisosassa. Siitä ei ole puhuttu paljoa, mutta Sandzakista saattaa tulla uusi Bosnia.

Huomenna Sandzak?

Länsimielinen Balkanin asioihin erikoistunut instituutti, The International War and Peace Report, vahvistaa: ”Serbit arvioivat, että heidän yhteisönsä jäsenistä noin tuhat on lähtenyt Novi Pazarin kaupungista viime vuosien aikana. Uusia ”Myytävänä” –kylttejä ilmestyy päivittäin serbien talojen seinille ja tonteille. On arvioitu, että tätä joukkopakoa on vauhdittanut SDA, valtaa pitävä poliittinen muslimipuolue, joka irtisanoi serbialaiset johtajat julkisista yhtiöistä ja paikallishallinnosta.” Serbien osuus väestöstä on pudonnut 22 prosentilla ja on nyt 17 % prosenttia (s.o. vastaavanlainen, mutta massiivisempi maastamuutto tapahtui Kosovossa 70– ja 80–luvuilla.) (IWPRS Balkan Crisis Report, No. 353 26.7.2002).

Viime kesäkuussa Bosnian Kansallinen Sandzakin neuvosto, jolla on suorat siteet muslimien SDA:han, julisti: ”Meillä ei ole mitään syytä integroitua Serbiaan ja Montenegroon, eikä myöskään kansainväliseen yhteisöön, koska Sandzakista täytyy tulla erillinen alueellinen yksikkö.”
Räjähtääkö Sandzakissa? Se riippuu. Kuten Bosniassa ja Kosovossa, Yhdysvallat voisi kaataa öljyä liekeille, mikäli se katsoo tarvitsevansa uutta konfliktia painostaakseen edelleen kapinoivaa Serbiaa. Tässä kyynisessä shakissa ihmiset ovat pelinappuloina.

Joka tapauksessa serbien päivälehti Vecernje Novosti on soittanut hälytyskelloja: ”Pian Sandzakin jalkakäytävät ja kahvilat on jaettu ja asiat lähtevät etenemään vielä nopeammin kuin Bosniassa. Ensimmäiset aseelliset välikohtaukset - poliittiset murhat - tulevat tapahtumaan. Jos viranomaiset eivät tee mitään, Sandzakissa räjähtää vuoden sisällä.” (Vecernje Novosti, 29.9.2002).

Luottamuskriisi Kostunican ja Djindjicin konfliktin syynä

Miksi valtaosa serbeistä kieltäytyi äänestämästä presidentinvaaleissa? Miksi Kostunican ja Djindjicin liitto, joka kaatoi Milosevicin lokakuussa 2000, hajosi niin pian ja miksi se on purkaantuu edelleen?

”Suurin osa serbeistä uskoo tulleensa Yhdysvaltojen huijaamaksi”, selittää Dragana. Heidät saatiin uskomaan lupauksiin paremmasta tulevaisuudesta, jos heidän maastaan tulisi taas lännen ystävä. Näyttää siltä, että he pettyivät pahasti. He ovat huomanneet, että heidän jokapäiväinen elämänsä on entistä vaikeampaa ja että länsimaiset monikansalliset yhtiöt ovat rikastuttaneet ainoastaan pientä serbien vähemmistöä, mutta etupäässä ne ovat rikastuttaneet itseään.

Jugoslaavit ovat huomanneet, että Naton sotilaallista hyökkäystä seurasi IMF:n taloudellinen hyökkäys. Ja nämä kaksi asiaa ovat osa samaa globaalia järjestelmää, jonka päämääränä on pakottaa koko planeetta monikansallisten yhtiöiden määräysvaltaan.

Tästä syystä enemmistö kieltäytyi lähtemästä äänestämään. Ja näihin tyytymättömiin äänestämättä jättäneisiin voidaan lisätä ne, jotka äänestivät Kostunicaa, 66 %. Koska heille Kostunica symboloi, oikeutetusti tai ei, heidän maansa tahtoa pysyä itsenäisenä lännen ja Naton edessä.

Tämä on syy, miksi IMF:n ehdokas Labus kärsi ilmiselvän tappion massiivisessa mediakampanjassa. Tämä oli ministeri Djinjdicille täydellinen nolaus. Monet pelkäävät, että Djindjic alkaa viedä maata kohti vakavia provokaatioita ja koko ajan vahvistuvaa sortoa, koska, jos Kostunica valitaan lopulta presidentiksi, hän tulee vaatimaan lakisääteisiä vaaleja, ja luottamuksensa menettäneen Djindjicin on karvaan pakon edessä lähdettävä.

Huomautus ohimennen kaikille niille, jotka kerskuivat meille Belgradiin aikaansaadusta uudesta ”demokratiasta”. Mitä odotitte Serbian vaalilailta? Sitäkö, että presidentti ei tule valituksi, ellei äänestäjien enemmistö äänestä. Mutta viime lokakuussa vain 46 % osallistui vaaleihin. Mikä oli EU:n reaktio? Ihmettelikö se, miksi väestö torjui sen politiikan? Ei, se vain pyysi kumoamaan vaalilain ja siinä olevan 50 % äänestyskynnyksen. Entäpä jos kansa ei haluaisi tehdä sitä muutosta? Vaihdetaan sitten kansa!

Milosevicin puolue SPS ei näyttänyt keräävän paljoa hyötyä tästä enemmistökriisistä. Lännen painostuksen ja houkuttelun jälkeen suurin osa sen johtoa yritti tehdä käännöksen länteen. Mutta äänestäjät kieltäytyivät hyväksymästä sitä. He antoivat hyvin keskinkertaisen äänimäärän kahdelle SPS:n asettamalle ehdokkaalle ja vastasivat Milosevicin kutsuun äänestämällä Seseljiä, ainoaa ehdokasta, joka vastusti Natoa ja IMF:ää.

Ei näytä hyvältä SPS esittämässä tällä hetkellä toteutuskelpoista vaihtoehtoa. Vasemmiston puolella monet kommunistiset ryhmittymät ovat liittyneet yhteen ja muodostaneet uuden työväenpuolueen (Radnicka Stranka Jugoslavije). Saman tien se sai viranomaisilta uhkailuja, mutta aloitti kuitenkin järjestäytymis- ja tiedotuskampanjan, erityisesti Kragujevacin ja Kraljevon työläiskeskuksissa. Maan dramaattinen finanssitilanne teki varmasti itsenäisen järjestäytymisen kaikki yritykset vaikeaksi, mutta puolueen kritiikki ja ohjelma ovat alkaneet saada vastakaikua.

Miksi tämä hiljaisuus länsimaisilta intellektuelleilta?

Täällä lännessä on yksi kiehtova asia – länsimaisen median hiljaisuus.
Ne esittivät vuoden 2000 vallanvaihdon siunauksellisena. Milosevicin korvaaminen länsimielisten puolueiden ryhmittymällä nähtiin avoimena ovena jotakuinkin loistavaan tulevaisuuteen. Kostunica oli oikea mies presidentin virkaan ja Nato oli panemassa kuntoon Kosovon ongelmaa… Tämän analyysin olivat omaksuneet ”mediaintellektuellit”.

Mutta nyt, tuskin kahta vuotta myöhemmin, valtaosa serbeistä kieltäytyi osallistumasta presidentinvaaleihin, eikä se aiheuttanut läntisessä mediassa pienintäkään kommenttia, pienintäkään selitystä, niukintakaan analyysiä. Muistinmenetystäkö?
Vaiko haluttomuutta keskustella mielipiteestä, joka oli käytännössä osoittautunut vääräksi? Sota Jugoslaviaa vastaan oli vain yksi monista taisteluista USA:n käynnistämässä globaalissa sodassa, jota tällä hetkellä käydään Afganistania, Irakia ja monia muita vastaan. Tämän globaalin sodan valossa on aika tehdä tiliä niistä katastrofeista, joita Yhdysvallat on takonut Balkanilla.
Ja siitä halvaannuksesta, joka aiheutui sellaisista kannanotoista kuten ”Ei Bush eikä Saddam”, ”Ei Nato eikä Milosevic”, ”Ei Sharon eikä Arafat”. Tämä Euroopan vasemmistointellektuellien keskuudessa yli kymmenen vuoden ajan vallinnut kanta on tuominnut sodanvastaisen liikkeen passiivisuuteen. Koska se asetti hyökkääjän ja hyökkäyksen kohteen samalle moraaliselle perustalle. Jos kaikki on yhtä pahaa, niin ei ole ehdottomasti mitään syytä pysäyttää hyökkäystä.
Tämä ”Ei-eikä” on sodanvastaisen liikkeen syöpä, joka pitää leikata. Ei Saddam eikä Milosevic ole niitä, jotka uhkaavat koko maailmaa, vaan Bush. Ei Jugoslavia tai Irak ole niitä, jotka päivittäin tuomitsevat kolmannen maailman 35 000 lasta kuolemaan, vaan monikansalliset yhtiöt.

Yhdysvallat uhkaa maailman rauhaa. Tekemällä syytöksiä, perusteltuja tai perustelemattomia, niitä valtioita kohtaan, jotka pitävät puoliaan Yhdysvaltoja vastaan, me vain osallistumme hyökkäykseen. Ei ole länsimaiden hallitusten asia päättää, kenen kuuluu hallita tätä tai tuota kolmannen maailman maata ja millaisten intressien mukaan. On kansojen oma asia päättää. Mutta jos Washingtonilla on lupa miehittää näitä alueita, mikään demokraattinen tai yhteiskunnallinen taistelu ei siellä muutu helpommaksi, vaan melkein päinvastoin. Vain monikansalliset yhtiöt voittavat. (Ks. tulossa oleva tekstimme ”Ei-eikä –tauti: Sodanvastaisen liikkeen syöpä”).

Muuttaa tuska ja suuttumus voimaksi: maailmanlaajuinen varoitus

Miksi olemme kirjoittaneet tämän artikkelin? Analysoidaksemme menneisyyden ongelmia, joille emme voi tehdä mitään? Ei, vaan huutaaksemme varoituksen: sen, mitä Yhdysvallat on tehnyt Balkanilla, he valmistautuvat tekemään Irakia vastaan. Sen jälkeen on kaikkien muiden maiden vuoro, niiden jotka eivät suostu kumartumaan globalisaation edessä: Iranin, Korean, Kuuban, Venezuelan, Kongon, palestiinalaisten, kolumbialaisten ja monien muiden… Miksi on niin tärkeää puhua edelleen Jugoslaviasta ja tukea sen ihmisten taistelua? On viisi syytä:

Väärä informaatio tulee myös jatkossa oikeuttamaan monet sodat. Siksi on olennaisen tärkeää paljastaa ne median valheet, joilla sota Jugoslaviaa vastaan oikeutettiin. Naton hyökkäys oli yksityistämistä pommitusten avulla. Tänään ihmiset siellä ovat vailla työtä, ostovoimaa ja terveydenhuoltoa. Auttaa heitä kehittämään vastarintaa on osa globalisaation vastaista taistelua. Se, mistä he kärsivät, tulee kärsittäväksi kaikille niille ihmisille, joiden maat pian joutuvat hyökkäyksen kohteeksi.

Jokaisella meistä on moraalinen velvollisuus tukea satojentuhansien pakolaisten oikeutta palata koteihinsa Kosovoon, aivan samoin kuin palestiinalaisten oikeutta palata koteihinsa. Kun Nato sai Balkanin ja Itä-Euroopan näppeihinsä, hetkellä, jolloin 188 sloveeni-intellektuellia vaati kansanäänestystä maansa liittymisestä sotilasliittoon painottaen ajatusta, että ”” Natoon liittyminen on yhtä kuin liittyminen maailmaan” on vaarallista yleisen mielipiteen manipulointia”: juuri tällä hetkellä on tärkeää osoittaa kaikille Naton Kosovossa aiheuttaman katastrofin syvyys ja todelliset tarkoitusperät.

Irakissa kuten Jugoslaviassakin Yhdysvalloilla on taidokkaat suunnitelmat kansallisuuksien yllyttämisestä toisiaan vastaan. Se tulee johtamaan pitkään kansalaissodan kaaokseen. Otettuaan valvontaansa Irakin Bush tulee käyttämään sitä tukikohtanaan horjuttaakseen ensin ja valvoakseen sitten Irania ja Syyriaa. Sen jälkeen Saudi-Arabiaa. Kaikki suuret öljyvaltiot voisi pirstoa helpommin alistettaviin minivaltioihin. Myös Lähi-itä ja Kaukasia
”balkanisoitaisiin” - ne murenisivat samalla reseptillä, joka palveli Jugoslaviaakin vastaan. Jos annamme sen taas tapahtua Irakissa, maailmanlaajuiset voimasuhteet huononevat edelleen. Joka kerta, kun Washington murtaa sitä vastustavan valtion, se saavuttaa paremman aseman hyökätäkseen seuraavaan.

Jotta ihmiset voidaan yhdistää vastarintaan globalisaatiota ja sen sotia vastaan on tärkeää eristää kokonaan Yhdysvaltojen strategia. Monet arabit ja muslimit vahvistavat, että sota Jugoslaviaa vastaan oli samanlainen hyökkäys, kuin Irakia ja palestiinalaisia vastaan. Yhdysvallat, joka teurastaa muslimeja Palestiinassa ja Irakissa, ei ole heidän ystävänsä Bosniassa ja Kosovossa. Sitä paitsi jälkimmäisessä myös muslimit ovat olleet etnisen puhdistuksen uhreja, puhdistuksen, jonka on organisoinut KLA rikoskumppaninsa Washingtonin kanssa.

Irakissa kuten Jugoslaviassakin USA:n armeija on pommittanut jälleen kerran kemiantehtaita ja aiheuttanut laajaa saastumista, ja taas käyttänyt köyhdyttyä uraania sisältäviä kauhistuttavia aseitaan. Jälleen kerran aiheutettiin syöpää, leukemiaa ja hirvittäviä vastasyntyneiden epämuodostumia paikallisen väestön keskuudessa, mutta myös omien, alueella palvelleiden länsimaisten sotilaiden keskuudessa. Hyvin tuore YK:n raportti (Institute for Energy and Environmental Rechearch) osoittaa, että ”teoilla, joita Jugoslaviaa vastaan on tehty, on ollut pitkävaikutteisia ja vakavia seurauksia ympäristölle ja terveydelle”, erityisesti valtavien PCB- ja elohopeapäästöjen takia. Raportti varoittaa yksiselitteisesti toistamasta Irakissa samanlaisia kansainvälisten sopimusten vastaisia tekoja.

Älkäämme unohtako Jugoslaviaa. Älkäämme unohtako niitä, jotka pitivät puoliaan IMF:ää ja Natoa vastaan. Se, mitä he ovat joutuneet kestämään, olkoon varoituksena kaikille niille maille, joita Yhdysvallat valmistautuu ”valloittamaan”. Muuttukoon heidän kärsimyksensä ja suuttumuksensa voimaksi, joka tarvitaan pysäyttämään hyökkäykset, jotka on jo ohjelmoitu tulevaisuuteemme.