Historiantutkija ja yhteiskuntakriitikko Andrei Grubacic
kansalaisaktivisti ja tutkija Tamara Vukovin haastattelussa

Maaliskuu 2003

Poikkeustila Serbia-Montenegrossa

"Sorrettujen perintö opettaa meille, että se ”poikkeustila” jossa elämme, ei ole poikkeus vaan sääntö” - Walter Benjamin

Tamara Vukov (TV): Kuluvan vuoden helmikuun 4. päivä Jugoslavian liittovaltion tilalle tuli uusi Serbian ja Montenegron valtio. Tämä uusi valtio on ollut valtaosan olemassaolostaan poikkeustilassa pääministeri Zoran Djindjicin murhan 12.3.2003 jälkeen. Poikkeustilan julistaminen on esitetty tilaisuutena luoda todellista demokratiaa ja palauttaa järjestys maahan. Voitko kuvailla millaisia nämä poikkeustoimet ovat ja mitä itse asiassa tehdään niiden nimissä?
Andrei Grubacic (AG): Poikkeustila edustaa pienen ryhmän mielipuolista yritystä vallata oma elinpiirinsä ja laajentaa sitä valtion kokoiseksi vankilaksi. Ja vielä hullumpaa on, että tämä yri itys on onnistunut. Hallitus reagoi Zoran Djindjicin murhaan julistamalla poikkeustilan. Poliisille annettiin oikeus pidättää ja vangita ihmisiä 30 päivän ajaksi ilman tavanomaisia oikeustoimenpiteitä eikä pidätetyllä ole oikeutta tavata asianajajaa. Poliisi on hankkinut valtuudet tehdä kotietsintöjä ilman lupaa, se voi kuunnella puheluita rajattomasti, se voi varjostaa, vakoilla ja tutkia vapaasti. Poliisiministeri voi nyt pidättää kaikki vähänkin epäilyttävät henkilöt. Lakot ja poliittiset kokoukset on kielletty ja liikkumisvapautta on jyrkästi kavennettu. Sensuuri on voimassa ja kaikenlainen keskustelu poikkeustilan julistamisen syistä ja sen lopettamisesta on kielletty. Human Rights Watch on jo reagoinut tähän ja varoittanut Serbian hallitusta, että tällainen autoritäärinen toiminta loukkaa Euroopan unionin direktiivejä puhumattakaan eettisistä ohjenuorista.

Toinen vakava ongelma poikkeustilan julistamisessa on, että sille ei ole määritelty mitään rajoja. Poikkeustilapäätöksen teki parlamentin puhemies, ja sen avulla on määrä saada kiinni murhaajat mutta samalla etsitään myös muihin rikoksiin syyllistyneitä. Poikkeustila julistettiin täysin epämääräiseksi ja määräämättömäksi ajaksi. On vaikea sanoa, milloin eri rikoksiin syyllistyneet on saatu kiinni ja mitkä rikokset pitää hallituksen mielestä selvittää ennen kuin saavutetaan sellainen tilanne, että poikkeustila voidaan lopettaa.

Entä sitten ne perustuslain mukaiset toimenpiteet, joiden vuoksi parlamentti kutsuttiin automaattisesti koolle poikkeustilan julistamisen vuoksi? Kansalliskokouksen talolle kutsuttu kokous ei ollut istuvien edustajien kokous. Kukaan ei yrittänyt ottaa selvää, montako parlamentin jäsentä oli paikalla ja monien kansanedustajien mukaan läsnäolon rekisteröivä elektroninen järjestelmä oli kytketty pois päältä.

Tiivistettynä voidaan todeta, että Jugoslavian jälkeiseltä yhteiskunnalta riistettiin vapaus ilman mitään merkkiä tai lupausta siitä, milloin se palautetaan. Ja palautetaanko sitä lainkaan.

TV: Mitkä vaikutukset poikkeustilalla ja mainitsemillasi poliisin toimenpiteillä on kansalliseen politiikkaan? Kohdistuvatko toimenpiteet järjestäytyneeseen rikollisuuteen, kuten tiedotusvälineet asiaa tulkitsevat, vai onko kohteena laajemmat ryhmät ja poliittinen oppositio?

AG: Oikeusministeri Vladan Batic on väittänyt, että moderni Serbia tarvitsee moderneja vankiloita, joissa on vähintään 2 000 vankipaikkaa. Näyttää siis siltä, että nykyisen Serbian modernisointi tarkoittaa modernien vankiloiden rakentamista.

En kuitenkaan ole varma, että vankilat riittävät niille 7 000 työläiselle, jotka on tähän mennessä pidätetty ja vangittu poikkeustilan varjolla. Heihin kuuluu anarkisteja, pääministerin murhaa avoimesti juhlineita eläkeläisiä, joitakin kansanmuusikoita, lehtien pakinoitsijoita ja myös niin sanottuja “ilmiselviä rikollisia” kuten ministeri toteaa. Ovatko muut sitten “epäselviä rikollisia”? He ovat syyllistyneet siihen, että he vastustavat niin sanottua “Serbian eurooppalaistamista”.

TV: Jos poikkeustilan sallimia toimia ei ole rajoitettu niihin syihin, jolla sitä perusteltiin eli Zoran Djindjicin murhaajien etsimiseen ja organisoitujen rikollisjärjestöjen nujertamiseen, niin onko kyseessä laajempi poliittinen tavoite? Onko asiaa perusteltu mitenkään poliittisesti?

AG: Pääministeri Djindjicin murha oli epäilemättä kaamea rikos. Mutta oikeuttaako se näin laajaan ja totaaliseen koko yhteiskunnan oikeuksien rajoittamiseen? Tähän kysymykseen on vastaus jyrkkä ei. Koko yhteiskuntaa ei voi vangita, ja poikkeustilan toteuttaminen kahlitsee itse asiassa koko yhteiskunnan. Se tosiasia, että poikkeustilaa ei ole lopetettu, osoittaa että sitä käytetään eri intressiryhmien välisen poliittisen kiistan aseena. Valtaa pitävä ryhmä käyttää omia aseitaan – terroria ja väkivaltaa – eliminoidakseen muut ryhmittymät.

Serbian hallitus yrittää selvästi kriminalisoida kaiken opposition, kaiken kilpailun tai toisenlaiset poliittiset mielipiteet. Se käyttää hyväkseen murhatun pääministerin marttyyriasemaa ja tässä sillä on apuna kurinalaiset tiedotusvälineet sekä intellektuellit, jotka antavat oikeutuksen tällä ihmisoikeuksien loukkaukselle ja vallan logiikalle. Näin hekin voivat pysyä vallassa poikkeustilan lopettamisen jälkeenkin, vaikka Serbian poikkeustilasta voi tosin tulla pysyvä.

Äskettäisessä tunnetun belgradilaisen sanomalehden haastattelussa oikeusministeri Vladan Batic luokitteli omalla tavallaan “epäilyksenalaiset pahat voimat” vastauksena kysymykseen, ketä murhaajat oikein olivat. Ensinnäkin ministeri totesi epäsuorasti, että valtaosa kansalaisista on epäilyksenalaisia pääministerin murhaan. Sitten hän julisti kuinka “kiitollisia kansalaiset ovat ja kuinka hymyileväisiä ja hyvällä mielin” ja yleensäkin “kiitollisia hallitukselle, kun se julisti poikkeustilan, mikä on saanut heidät tuntemaan olonsa turvallisemmaksi”. Onko tosiaan näin?

Miksi sitten lakot on kielletty? Mikä yhteys voi olla tyytymättömien työläisten ja pääministerin murhan välillä? Eiväthän lakkolaiset tappaneet pääministeriä. Virallisten syytekirjelmien mukaan murhan takana olivat rikolliset, jotka kävivät salaisia neuvotteluja pääministerin kanssa.

Batic suhtautuu lisäksi hyvin vihamielisesti toimittajiin, tutkijoihin ja kolumnisteihin. Miksi sellainen vihamielisyys? Batic pitää heitä kolmantena rikollisluokkana, jota vastaan pitää taistella. Kaikki kritiikki uudistuksia kohtaan on samalla tavalla yhdistetty murhaajiin. Etenkin toimittajien ja toisinajattelijoiden kritiikki.

Kyvytön hallitus levittää paniikkia peittääkseen oman vastuunsa. Olisiko murha voitu estää? Murhan jälkeen kukaan ei tarjonnut eronpyyntöään. Mitään virkavaihdoksia ei tehty. Samat ihmiset johtavat meitä nyt poikkeustilan aikana. Yksi puolue käyttää hyväkseen traagista tapahtumaa. Poikkeustilan julistaminen on tukahduttanut julkisen keskustelun ja sitonut kaikkien vapaasti ajattelevien ihmisten kädet, ja samaan aikaan valtion virkamiehet käytännössä teloittavat kaikki toisinajattelijat tiedotusvälineiden avulla. Onko tämä demokratiaa? Näyttää olevan.

Jokunen päivä sitten hallituksen varapääministeri ilmoitti, että opposition puuttumisesta ei pidä valittaa. Nyt meillä on demokratia, joten oppositioita ei enää tarvita – olemme niin demokraattisia, että oppositiolla ei ole mitään tehtävää. Tämä on eräänlaista “totaalista demokratiaa”. He ovat niin sitoutuneet demokratiaan, etteivät he enää tarvitse sitä.

TV: Onko tuossa syytösten ja mielipide-erojen tukahduttamisen ilmapiirissä syntynyt mitään järjestäytynyttä tai kokonaisvaltaista vastausta kansalaisyhteiskunnan taholta? Ajattelen etenkin Milosevicin jälkeisen ajan kansalaisjärjestösektoria, joka on usein länsimaalaisten tahojen rahoittaja ja joiden kontolla on “ihmisoikeuksien” tarkkaileminen.

AG: On mielenkiintoista, miten niin sanotut kansalaisjärjestöt näkevät perusihmisoikeuksien tukahduttamisen. Ne ovat merkittävä voima Serbian poliittisessa elämässä ja monet niistä tekevät tilaustyönä toisinajattelua.

Ennen nykyistä tilannetta ne osasivat vastustaa kiivaasti jokaista pientäkin tapahtumaa, jossa oli kyse jonkin etnisen ryhmän jäsenen oikeuksista, ja ne kritisoivat äänekkäästi “nationalismia” (tästä aiheesta järjestöt hyötyvät eniten, koska valtaosaa niistä rahoittavat ulkomaiset tahot, joiden motiivi perustuu juurii nationalismin vastustamiseen). Nyt kun kansalaisten perusoikeudet kielletään ei vain joltakin yksilöltä tai yhteisöltä vaan koko yhteiskunnalta, kansalaisjärjestöt ja mielipideautomaatit tukevat poikkeustilaa ja vannovat uskollisuutta Serbian hallitukselle. Jatkuvasti tulee hallituksen puolustajien ja toisinajattelijoiden televisioituja keskusteluja, joissa puhutaan miten Djindjicin murha on “kansainvälinen” ja “kuinka poikkeustila on vihdoinkin katkaisemassa napanuoran itään”. Joskus kerrotaan synkkään sävyyn, miten “Djindjicin hautajaiset olivat kansalaisten uskon ja toivon osoitus” tai miten “pääministerin poliittinen murha on kauhea asia”, koska “meidän on maksettava jokainen ilonpisara kyyneleellä”, jotta voisimme jonakin päivänä saavuttaa “tavallisen kansalaisen ylevän olotilan”…

TV: Mikä vaikutus laajempaan keskusteluun ja poikkeustilan herättämiin moniin kysymyksiin on ollut sillä, että poikkeustilan arvosteleminen on mediassa kielletty ja sensuuri on voimassa?

AG: Kansalaisille syötetään mitä uskomattominta roskaa. Ministerit lupaavat, että veden ja sähkön jakelu toimii säännöllisesti. Miksi ei toimisi? Onko muka sota syttynyt? Tiedotusvälineet tarjoavat kuvia synnytysosastoista ja höystävät ne lupauksilla, että syntyneiden lasten osastoja suojellaan. Ilmoitetaan, että vesivarastoja ei ole saastutettu ja että ruokahuolto toimii normaalisti. Todetaan, että julkiset liikennevälineet kulkevat ajallaan. Poliisi ei ole vielä julistanut ulkonaliikkumiskieltoja. Taloudelliset uudistukset jatkavat eteenpäin täyttä vauhtia. Kansainvälisten järjestön haaskalinnut ovat myös saapuneet lupauksineen nopeasta pääsystä Euroopan unioniin.

Miksi hallitus ei pidättänyt järjestäytyneen rikollisuuden edustajia heti lokakuun 5. päivän “vallankumouksen” jälkeen? Mikä esti sitä? Toimittajat? Pakinoitsijat? Kommentaattorit? Miksi hallitus ei takavarikoinut Milosevicin ajan eliitin rikkauksia ja omaisuuksia? Miksi heidän annettiin tulla vieläkin rikkaammiksi ja hankkia haltuunsa loputkin varat yksityistämisen myötä? Ketä he rahoittavat? Miksi jo pahasti raunioituneessa taloudessa köyhyys vain lisääntyy? Nämä ovat sellaisia kysymyksiä, joihin kollektiivisen neuroosin tilassa olevan hallituksen on ennen pitkää vastattava.

TV: Haluaisin käsitellä laajemmin sitä vallan ja hallitsemisen tapaa, joka johti nykyiseen poikkeustilaan. Sonja Biserko Helsinki-komiteasta (äänekäs kansalaisjärjestö) kommentoi äskettäin Djindjicin murhaa toteamalla, että “tämä vastenmielinen teko on merkkipaalu Milosevicin ajan sairaalloisesta tilasta vapautumisessa”. Hän siis totesi tapahtuman tarjoavan mahdollisuuden uudistuksiin. Missä määrin nykyiset toimenpiteet edustavat aitoa irtautumista entisestä hallinnosta kuten väitetään, ja mitä on muuttunut (tai pysynyt ennallaan) siirryttäessä vanhasta hallinnosta nykyiseen poliittiseen järjestelmään?

AG: Jos haluaa täysin ymmärtää Serbian nykyisen poikkeustilan merkityksen, on palattava hetkeksi taaksepäin, Milosevicin Serbiaan, ja annettava kuva siitä millainen oli niin sanottu “Milosevicin järjestelmä”.

Milosevicin hallitus oli autoritäärinen. Puolueita oli olemassa, vaaleja pidettiin ja parlamentti valittiin, mutta se ei ollut aitoa demokratiaa. Perustuslaki ja monet muut lait olivat luonteeltaan demokraattisia, mutta tosiasiassa ne olivat vain savuverho yhden miehen vallalle.

Milosevic ei kuitenkaan ollut diktaattori. Hänellä oli hyvin omalaatuinen tapa hallita eikä häntä voinut kutsua totalitääriseksi hallitsijaksi. Hän sieti tai oli pakotettu sietämään itsenäistä lehdistöä ja joitakin hyvin vaikutusvaltaisia paikallisia televisioasemia. Milosevic ei myöskään yrittänyt luoda minkäänlaista Stalinin tapaista henkilökulttia. On hämmästyttävää, kuinka harvoin hän esiintyi televisiossa. Monet mainitsevat hänen askeettisen elämäntapansa ja sen, ettei hänellä ollut tarvetta korostaa omaa asemaansa.

Vaikka Jugoslaviaa pidetään oikeutetusti yhtenä korruptoituneimmista valtioista Euroopassa, Milosevic ei silti hallinnut pelkästään tehdäkseen itsensä rikkaaksi. Kun Naton pommikoneet tiputtivat “älykkäitä” pommeja Belgradiin, ne tiputtivat myös lentolehtisiä. Minulla on yhä tallella eräs niistä, johon oli painettu kuva ja kuvateksti selitti, että Milosevicilla oli “juuri tällainen” loistovene ja huvila (kuten kuvassa). CIA:n kyvyttömyys hankkia edes aitoa kuvaa Milosevicin omaisuudesta kertoo paljon.

Milosevic ei myöskään ollut, kuten yleisesti väitetään, suuntautunut pääosin itään, Moskovaan ja ortodoksiuskontoon. Hän puhuu sujuvaa englantia eikä lainkaan venäjää. Uransa alkuvaiheessa hän kävi säännöllisesti New Yorkissa ja hän on sanonut sen olevan hänen suosikkikaupunkinsa. Eräässä vaiheessa Milosevicilla oli se osin oikeutettu käsitys, että Washington hyväksyisi hänet huolimatta hänen autoritäärisestä politiikastaan; samaan tapaan kuin he hyväksyivät Titon. Sen jälkeen kun lupauksia oli rikottu puoli ja toisin, ja kun holtiton nationalismi ja hyökkäyssota johti Slovenian, Kroatian, Bosnian ja Kosovon sotiin, tilanne ajautui tietenkin aivan toiseen suuntaan.

Joka tapauksessa Milosevic nautti tiettyä uskottavuutta Serbiassa ja hänen poliittisilla projekteillaan oli jonkinmoinen tuki.

Ajan myötä tämä poliittinen tuki kutistui kuitenkin vain viidesosaan valitsijoista, mutta tällä 20% tuella Milosevic onnistui pitämään 100% vallasta itsellään. Ensinnäkin valtaosa tiedotusvälineistä oli hänen hallinnassaan, ja hän käytti niitä sekoittamaan ja turhauttamaan tyytymättömän ja hämmentyneen kansan. Vaalien aikaan he pysyivät sitten kotona tai antoivat äänensä “valeoppositiolle”. Kaiken lisäksi vaalijärjestelmä antoi 30% kannatuksella 50% parlamenttipaikoista. Tarvittiin vain sopiva apupuolue niin hallinnon jatkuvuus oli taattu. Liittolaisia oli runsaasti tarjolla, koska valta toi Milosevicin Serbiassa suuria rikkauksia mukanaan.

Tällä tavalla Milosevic saavutti enemmistön parlamentissa ja hallitusvallan. Tämän vuoksi hänen ei tarvinnut turvautua mihinkään poikkeuksellisiin tai diktatorisiin menetelmiin. Kaikki poliittiset projektit ja päätökset tehtiin muodollisesti parlamentaarisin keinoin.

Milosevicin vallan tukijalka perustui hänen asemaansa oman puolueensa johtajana. Serbian sosialistipuolue oli Milosevicin hallitsema, ja hänen poliittisen valtansa keskus. Puolueen itsevaltaisena johtajana hän saavutti vastaavan aseman myös parlamentissa. Vaalilakien jatkuvilla muutoksilla (1992-97) hän rakensi järjestelmän, jossa puolue saattoi vaihtaa edustajiaan milloin tahansa ja korvata heidät toisella.

Milosevicin valta valtion lainsäädäntöelimissä antoi hänelle myös täyden toimeenpanovallan eli hallitus oli hänen vallassaan (lainsäädäntö- ja toimeenpanovalta eivät olleet erillisiä).

Saavutettuaan täydellisen vallan lainsäädännössä ja lakien toimeenpanossa Milosevicin täytyi enää turvata oikeuslaitoksen hallinta. Serbian perustuslain mukaan tuomarit nimitettiin pysyvästi, mutta parlamentilla oli valta valita tai erottaa heidät. Milosevic hallitsi parlamenttia ja siksi myös oikeuslaitosta. Heinäkuun 30. päivä 1991 tuli voimaan laki, jonka mukaan kaikkien tuomarien (2 939) ja julkisten syyttäjien (619) parissa tehtiin puhdistus parlamentin niin sanotun “uudelleenvalinnan” kautta. Nämä puhdistukset olivat kuitenkin hyvin valikoivia ja kehnosti toteutettuja, ja monet, jotka eivät tehneet työtään ammattikunnan perusperiaatteiden mukaisesti, säilyttivät asemansa vain sen vuoksi, että noudattivat hallituksesta tulleita määräyksiä ja ohjeita. Tämä johti tilanteeseen, jossa monet muut tuomarit kritisoivat vuoden 1996 paikallisvaalien vilpillisyyttä. Siitä eteenpäin Milosevic jatkoi valtion oikeuselinten uudelleenjärjestelyjä. Vuonna 1997 Milosevic vahvisti asemaansa entisestään, ja hän päätti “ratkaista valtion oikeustoimen ongelmat”. Tämä tarkoitti 60 “epäsopivan” tuomarin irtisanomista. He olivat syyllistyneet vain siihen, että noudattivat itsenäisen oikeuslaitoksen periaatetta.

Näin koko poliittinen eliitti ja oikeuslaitos tulivat lopulta riippuvaisiksi Milosevicista. Sama koski poliisia ja ylintä poliisijohtoa. Vuonna 1995 hyväksyttiin laki Serbian poliisivoimien nimityskäytännöstä, ja sen avulla Milosevic vahvisti yksinoikeuttaan ylentää poliisin johtoa armeijan upseereiksi ja nimittää poliisin ylimmän johdon. Toisilla erityismääräyksillä Milosevic otti itselleen suoran oikeuden valvoa sisäisestä turvallisuudesta vastaavan osaston toimintaa. Näin hänestä tuli yksi Bosnian ja Hertzegovinan sodan ylimpiä suunnittelijoita mutta myös Serbian opposition valvoja.

Erityisen tärkeää Milosevicin vallan toiminnalle oli taloudellisen eliitin suora poliittinen valvonta. Milosevicin Serbiassa pääoman merkittävä kasaaminen ei tapahtunut markkinoilla. Päinvastoin, suurimmat taloudelliset voitot saavutettiin valtion väliintulon myötä – toisin sanoen valtion monopoleilla, järjestelmällisillä etuoikeuksilla, valuuttakeinottelulla ja hämärillä talousoperaatioilla, yleisellä ryöstelyllä ja omaisuuksien takavarikoinnilla, laittomalla maahantuonnilla sekä salaisilla kaupoilla ja lahjuksilla. Oli itsestään selvää, että tuollaisessa järjestelmässä valtaa pitävä eliitti ei pystynyt ainoastaan hyödyntämään “poliittista pääomaansa” saamalla suoria, taloudellisia etuja vaan myös hallitsemalla ja vaikuttamalla koko kansantalouden suuntaan ja kulkuun.

Tällä tavalla Milosevic onnistui rakentamaan tiukan verkoston koko kansantalouden ylle. Se verkko pyrki ottamaan haltuunsa kaiken, missä tuotettiin pääomaa. Se alkoi hänestä ja hänen perheestään ja ulottui tehtaan työntekijöihin ja katumyyjiin saakka. Tähän verkostoon pääseminen tarkoitti taattua taloudellista etua. Verkoston kaikkein vaikutusvaltaisimmat jäsenet eli taloudellinen eliitti saattoi taata pääoman nopean kasautumisen markkinamonopolin kautta. Siihen sisältyi osallistumista valtion hämäriin “barter-sopimuksiin” (öljyn ja kaasun tuonti) sekä savukkeiden, aseiden ja muiden tavaroiden salakauppaan. Niitä toteutettiin antamalla tuonti- ja vientilupia, hankkimalla ulkomaan valuuttaa väärennetyllä ja alhaisella kurssilla, maaomaisuuksien myöntäminen valikoidusti jne. Tämän etuoikeutetun verkoston keskiportaan jäsenet saivat rajoittamattoman oikeuden käydä kauppaa (myös pienessä mittakaavassa), hyvän ja turvatun työpaikan, korkean valtion palkan, oikeuden ostaa valtion omistamia asuntoja erittäin alhaisella hinnalla jne.

1990-luvulla Serbiaan istutettiin hyvin omalaatuinen valtarakenne. Olen kutsunut tällaista asetelmaa kleptokratiaksi. “Milosevicin opin” hallitsevaa ajatusta voisi kutsua tästä historiallisesta perspektiivistä “autoritääriseksi eristäytymiseksi”.

TV: Miten asetelma muuttui Milosevicin lähdettyä ja Djindjicin noustua valtaan? Mikä oli tämän “autoritääriseksi eristäytymisen” perintö ja mitä tuotiin sen tilalle?

AG: Lokakuun 5. päivän mielenosoituksen ja Milosevicin kukistamisen jälkeen monet toivoivat todellista ja edistyksellistä muutosta. Mutta sen sijaan, että olisi otettu askeleita taloudellista ja osallistuvaa demokratiaa kohti, jota monet aidot jugoslavialaiset vasemmistolaiset olivat toivoneet, tilalle tuli uusi järjestelmä ja uusi autoritäärinen Djindjicin oppi. Hänen järjestelmäänsä voitaisiin kutsua “autoritääriseksi modernismiksi”. Se on uusliberalismia paikallisvärillä.

Djindjic rakensi eräänlaisen “kanslerijärjestelmän” ja onnistui epäonnekseen samanaikaisesti halvaannuttamaan presidentti-instituution, marginalisoimaan parlamentin ja rakentamaan omat alaministeriönsä olemassa olevien ministeriöiden sisään. Eräs jugoslavialainen historiantutkija kutsui tätä “Djindjicin naiviksi oveluudeksi”. Se oli myös hänen suurin virheensä. Hänen olisi pitänyt vähentää valtaoikeuksiaan ja korostaa asemaansa koordinoijana tai sovittelijana, joka ei ota itselleen kaikkea valtaa. Sellainen strategia olisi voinut johtaa parempaan lopputulokseen. Sen sijaan hän kahmi aina vain lisää valtaa, mikä johti suosion ja arvovallan laskuun. Edes niin sanottu eliitti ei kunnioittanut häntä. Jos hän olisi käyttänyt vähänkin toisenlaista strategiaa, hän olisi voinut sanoa, että “en ole kansan keskuudessa suosittu mutta ‘viisaat’ ihmiset – tuomarit, yrittäjät, tiedotusvälineiden eliitti ja tunnetut intellektuellit – ovat puolellani”. Se on yksi mahdollinen valtapolitiikan muoto. Että ei tavoittele suosiota vaan arvovaltaa. Hänellä ei kuitenkaan ollut sen paremmin suosiota kuin arvovaltaakaan ja silti hän kahmi lisää valtaa itselleen.

Djindjicin järjestelmä näytti kesäkuun vallankaappauksessa todellisen luonteen. Sitä voidaan pitää tärkeänä vedenjakajana Milosevicin jälkeisen ajan Serbian poliittisessa elämässä. On muistettava, että tämä kaappaus toteutettiin erittäin taitavasti. Djindjic ei siis ollut samanlainen kuin Milosevic, joka käsitteli poliittisia vastustajiaan paljon suorasukaisemmin ja raaemmin.

Kaappaus sai alkunsa, kun DOS:n (Milosevicin kukistaneiden oppositiopuolueiden liitto) johtoryhmä, joka koostui eri puolueiden puheenjohtajista ja avainministereistä, esitti 24. toukokuuta 2002 asetuksen, jolla 36 DOS:n parlamenttiedustajan mandaatti peruttaisiin. Nämä olivat olleet “useimmiten pois parlamentin säännöllisistä istunnoista”. Parlamentin enemmistö hyväksyi lain kesäkuun 12. päivä

Ensi näkemällä ehdotus vaikutti viattomalta – “tavoitteena on saada maahan järjestys, jotta parlamentin valitut jäsenet tekisivät riittävästi töitä palkkansa eteen”, selitti pääministeri Djindjic. Tosiasiassa esitys oli täysin laiton. Noista 36 edustajasta valtaosa kuului DSS-puolueeseen, joka oli Jugoslavian presidentin Vojislav Kostunican puolue ja Djindjicin vakavin kilpailija pääministerinpaikasta.

Oli itse asiassa täysin ymmärrettävää, että DSS:n jäsenet olivat olleet poissa näistä parlamentin säännöllisistä istunnoista, sillä puolue oli päättänyt boikotoida näitä istuntoja protestiksi Djindjicin poliittisen pelille. Huvittavaa tässä oli, että DSS ei olisi pystynyt asettamaan toisia DSS:n edustajia 36 erotetun tilalle, vaikka olisi niin halunnutkin, koska heidän listoillaan oli vain 13 muuta nimeä. Koska DSS ei pystynyt täyttämään kaikkia paikkoja, nämä paikat menivät DOS:n toisille puolueille ja ennen kaikkea Zoran Djindjicin demokraattiselle puolueelle. DSS:n parlamentissa istuvat edustajat raivostuivat tästä parlamenttipaikkojen ryöstöstä ja siksi kaikki tämän Serbian suurimman ja suosituimman puolueen edustajat erosivat parlamentista.

Näin Djindjic käytti onnistuneesti epäparlamentaarista kaappausta lisätäkseen merkittävästi omaa poliittista valtaansa. Hän heitti pahimman kilpailijansa, Kostunican DSS:n, ulos pelistä pitkäksi ajaksi ja kaappasi parlamentin enemmistön, joka saattoi siististi ja tehokkaasti valvoa lakien läpimenoa.

Parlamentin ongelmat ratkaistiin siten Djindjicin eduksi. Pian tämän jälkeen lakeja muutettiin niin, että parlamentin puhemiehen valta lisääntyi merkittävästi. Hän sai vallan rankaista parlamentin jäseniä “parlamentin istunnon häiritsemisestä” viemällä heidän parlamenttipaikkansa jopa 90 päiväksi.

Kolmas merkittävä etu kesäkuun kaappauksesta Djindjicille oli hänen kiistaton valta-asemansa DOS-koalition rippeiden johdossa. Tuosta hetkestä lähtien yhdelläkään DOS-koalition puolueella ei ollut riittävästi parlamenttiedustajia, jotta se olisi voinut asettua hallitusta vastaan.

Miksi Djindjicin poliittinen kaappaus ei herättänyt laaja kansalaisten vastustusta? Ensinnäkin siksi, että se tehtiin huolellisesti suunnitellun ja monimutkaisen operaation kautta eivätkä useimmat tavalliset kansalaiset ymmärtäneet missä mentiin. Tärkein tekijä oli kuitenkin se, että Djindjic onnistui saamaan haltuunsa Serbian tärkeimmät joukkotiedotusvälineet. Kun Djindjicin ja Kostunican ensimmäinen avoin yhteenotto tapahtui elokuussa 2001, oli jo selvää, että Djindjic oli onnistunut saamaan tiedotusvälineet puolelleen. Kaikkein suosituin kaupallinen kanava, TV Pink, vaikutusvaltainen TV Politika ja TV Studio B, päivälehdet Novosti ja Danas sekä Nedeljnin uutistoimisto olivat selvästi asettuneet hänen poliittiseen leiriinsä. Kesäkuuhun 2002 mennessä Djindjic oli saanut haltuunsa myös päivälehden Politika, valtion television (RTS) ja toisen ison yksityisen aseman (BK Telecom). Joten kun Djindjic suoritti poliittisen operaationsa, kenelläkään ei ollut mitään syytä tai etua julkistaa asiaa tai edes selittää sitä, saati sitten vastustaa sillä perusteella, että se oli epädemokraattinen valtausoperaatio.

Käytännössä Djindjic oli vuoden 2002 puoliväliin mennessä ottanut helposti haltuunsa koko Milosevicin käyttämän yhteiskunnan kontrollijärjestelmän. Hän oli puolueensa ehdoton yksinvaltias. Hallitus ja parlamenttienemmistö oli hänen takanaan, joten hän saattoi helposti hallita tärkeimpien yhtiöiden hallituspaikkoja öljyteollisuudesta metsäteollisuuteen. Samoin liike-elämän keskiporras kuten myös osa yhteiskunnallisesta eliitistä, jolla oli poliittisluonteisia kunnianhimoa, kiirehti tarjoamaan palveluksiaan hänelle.

Tällä tavalla Djindjic varmisti Milosevicin ajan jälkeinen uuden keinotteluverkoston. Taloudellinen “muutos” ja “yksityistäminen” antoivat loistavan tekosyyn sen laajentamiseen. Djindjic onnistui täysin Milosevicia matkien ottamaan haltuunsa lainsäädäntöelimet, toimeenpanevan vallan, oikeuslaitoksen, talouden ja osin jopa sotilaallispoliittisen eliitin. Milosevicin järjestelmä siirrettiin uuteen, uusliberalistiseen Serbiaan.

Olen jo kuvannut, miten toimeenpaneva valta hallitsi oikeuslaitosta Milosevicin aikana. Uusi hallitus jatkoi samaa käytäntöä. Uuden puhdistusaallon järjesti uskollinen oikeusministeri Vladan Batic, ja se tapahtui täsmälleen samoilla Milosevicin hallinnon kehittämillä säännöillä, joissa oikeusministeri toimii oikeuslaitoksen suorana johtajana.

Mihin Djindjicin onnistunut vallan laajentaminen perustui? Hänen valtansa ei koskaan pohjannut äänestäjiin. Kuten Milosevic hallintonsa loppuaikoina ei Djindjickään ja hänen puolueensa voineet laskea saavansa kuin 20% äänestäjäkunnan tuesta. Mutta Milosevicin tavoin Djindjic kykeni kaappaamaan 100% vallan 20% kannatuksella.

TV: Djindjicin murhan 12. maaliskuuta jälkeen suuri osa länsimediasta osallistui eräänlaiseen Djindjicin kanonisoimiseen, ja hänet kuvattiin ainoana edistyksellisenä ja länsimaisena poliitikkona alueella ja ainoana, joka kykenisi tekemään edistyksellisiä uudistuksia ja tuomaan maalle toivon ja tulevaisuuden. Olet jo osoittanut, että sellainen luonnehdinta on kaukana neutraalista puhumattakaan siihen liittyvistä poliittisista ja taloudellisista uudistuksista, joita ylistetään maan tulevaisuuden takaajiksi. Minkälaisia seurauksia tällaisella luonnehdinnalla ja uudistuspolitiikalla voi olla?

AG: Djindjic loi oman erityislaatuisen ideologisen monopolin uusliberaalien uudistusten ja uudistuspolitiikan pohjalle. Häntä kuvattiin “pragmaattiseksi uudistajaksi”, joka yrittää “johtaa synkkää ja takapajuista Serbiaa Eurooppaan”. Tuollaista ideologista soopaa alkoivat pian tukea länsimaiden hallitukset ja kaiken sortin asiantuntijat mutta myös ruotuun pakotetut tiedotusvälineet, paikallisen “valeopposition” jäsenet ja vaikutusvaltaiset kansalaisjärjestöt. Uusliberaalit olivat juhlineet, että “oikeus on toteutunut” ja että Milosevic on lopultakin laitettu “sinne minne hän kuuluu” (eli Haagiin). Lisäksi kotimaiset liberaalit suhtautuivat myötämielisesti Djindjicin hallituksen esittämiin moniin lakeihin ja linjanvetoihin (yksityistämisestä, työstä, veroista), joilla oli määrä viedä Serbia “tiukkaan mutta oikeudenmukaiseen markkinakapitalismiin”.

Käytetty vallan logiikka tuo mieleen monissa suhteissa toisen tapauksen Itä-Euroopasta eli Slovakian pääministeri Vladimir Mecijaran (1991-98), jonka “pragmaattiset ja länttä tukevat uudistukset” osoittautuivat pian olevan röyhkeää oman aseman varmistamista. Mecijara onnistui neljässä vuodessa ottamaan haltuunsa kansalliset resurssit ja julkiset tiedotusvälineet. Serbian hallitsija peri jo valmiin yhteisten etujen järjestelmän ja siksi hän kulki saman tien nopeammin. Muutaman kuukauden ajan ennen murhaamistaan Djindjicillä oli absoluuttinen valta hallussaan. Tämä valta maksoi hänen henkensä.

Olen osoittanut, että Milosevicin ja Djindjicin järjestelmillä ei ollut mitään oleellista eroa. Sama valitus, joka kuuluu yhä Milosevicin ajalta, kaikuu tyhjien muutosten seassa. Sama, repivä vallan logiikka turvotti molemmat järjestelmät.

YV: Djindjicin murhaa on paljolti kuvattu länsimaisissa tiedotusvälineissä kaameaksi hinnaksi, jonka järjestäytynyttä rikollisuutta ja poliittista korruptiota urheasti vastaan noussut mies joutui maksamaan. Näyttää siltä, että länsimedia on yhtäkkiä huomannut “järjestäytyneen rikollisuuden” – jota se pitkään vähätteli eikä nähnyt sen olemassa oloa – poliittisen aseman, josta tavalliset jugoslaavit ovat jo pitkään maksaneet kovaa hintaa. Mitä Serbiassa ja Montenegrossa puhutaan niistä olosuhteista, jossa Djindjicin murha tapahtui?

AG: Djindjicin murhaa on pyritty selittämään monilla eri syillä. Minusta kaikkein realistisimmalta vaikuttaa se, että Djindjic teki “väärät kaupat väärien ihmisten kanssa”, ja luultavasti hän itse irtisanoi tämän sopimuksen. Uskon, että Djindjic tosiaan yritti tavoittaa ja eliminoida joitakin järjestäytyneen rikollisuuden ryhmiä, joilla todennäköisesti oli runsaasti kokemuksia sotarikoksista Jugoslavian sodista ja jotka olivat kytköksissä valtion turvallisuusvoimiin. Mutta syy tähän ei ollut se, että Djindjicillä olisi ollut puhtaat kädet tai että hän olisi ollut yhden miehen ristiretkellä järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan. Kyse oli pikemminkin siitä, että koska Djindjic oli tehokkaasti ottanut itselleen täydellisen vallan, hän yritti varmaankin pettää juuri niitä henkilöitä, jotka olivat auttaneet hänet valtaan ja joiden nimiä ei löydy Haagin sotarikostuomioistuimen etsittyjen listoilta. Sellaiset ihmiset eivät unohda sopimusten ja kauppojen pettämisiä.

On myös olemassa paljon ihmisiä, jotka uskovat Djindjicin olleen uhri “suuressa shakkipelissä”, jossa saksalainen nappula – Djindjic itse, joka oli sidoksissa saksalaisiin poliittisiin etuihin – yksinkertaisesti korvattiin amerikkalaismyönteisellä. Tätä ajatusta en pidä kovin uskottavana.

TV: Missä määrin Serbian ja Montenegron nykyinen poikkeustila voidaan yhdistää laajempaan geopoliittiseen ja globaaliin poikkeustilaan, jossa näytämme eläneen muutamat viime vuodet Bushin opin myötä?

AG: Hallitus hyödyntää paniikkia ja pitää sillä väestön kurissa ja tämä voi olla hyvinkin tuttua pohjoisamerikkalaisille lukijoille. Djindjicin murhaa voidaan syystä pitää eräänlaisena paikallisena, balkanilaisena versiona syyskuun 11. päivän tapahtumille.

11. syyskuuta 2001 jälkeen Yhdysvallat joutui eräänlaiseen poikkeustilaan, ja tämä oli lähtölaukaus pysyvään globaaliin poikkeustilaan, jossa koko maailma elää tänä päivänä. Se näyttäytyi selvästi Yhdysvaltain presidentin 13.11.2001 antamassa asetuksessa. Asetus koski henkilöitä, joilla ei ole USA:n kansalaisuutta ja joita epäillään terroristitoiminnasta. Tällaisia henkilöitä voidaan syyttää erikoistuomioistuimissa, jotka voivat määrätä henkilön pidätettäväksi määräämättömäksi ajaksi ja epäiltyjä voidaan antaa sotilaskomission tutkittavaksi. 26. lokakuuta 2001 hyväksytty “Patriot Act” on jo antanut yleiselle syyttäjälle oikeuden pidättää kenet tahansa “vierasmaalaisen”, jonka epäillään uhkaavan kansallista turvallisuutta. Presidentti Bushin käskyjen uutuus on näiden yksilöiden aseman radikaali heikentäminen ja uudenlaisen henkilöryhmän luominen, jonka laillista asemaa ei voi täysin luokitella, virallisesti kuvailla tai julkisesti nimetä.

Analogian tasolla voidaan väittää, että Jugoslavian poikkeustila muistuttaa monessa suhteessa Yhdysvaltain nykyistä alistamispolitiikkaa. Kärsijöitä eivät ole vain terroristit (tai kuten Serbian tapauksessa “järjestäytynyt rikollisuus”) vaan kohteena ovat kaikki ne, jotka eivät hyväksy uusliberaaleja uudistuksia. Serbian hallitus on julistanut paikallisen, ennaltaehkäisevän sodan kansalaisiaan kohtaan. Tässä sodassa käytetään kaikkialle ulottuvaa psykologisen vahtimisen taktiikkaa: kansalaisia rohkaistaan tarkkailemaan toisiaan potentiaalisena uhkana ja ilmiantamaan heitä poliisille. Tämä oli toisen maailmansodan jälkeen käytetty tekniikka, jolla yhteiskunnallinen kontrolli tuotiin Jugoslaviaan maan irrottua stalinismista 1948. Sillä oli Jugoslavian kehitykselle hyvin vakavia seurauksia.

TV: Mitä arvelet poikkeustilan poliittisten vaikutuksien olevan Serbiassa ja Montenegrossa sen jälkeen, kun se on lopetettu? Tällä hetkellä keskustellaan poikkeustilan osittaisesta lopettamisesta ja silti monet poliitikot ovat sanoneen, että tietyt toimenpiteet jäävät voimaan poikkeustilan lopettamisenkin jälkeen. Esimerkiksi poliisille voi jäädä oikeuksia, joita sillä ei ennen ollut. Mitkä ovat lähitulevaisuuden poliittiset näkymät?

AG: Poikkeustila ei voi ratkaista niitä lukemattomia yhteiskunnallisia ongelmia, joita Serbiassa on tänä päivänä. Nykyinen tilanne on todella katastrofaalinen. Köyhyys lisääntyy jyrkästi ja leviää yhä laajemmalle. Työttömien määrä nousee jo lähelle miljoonaa. Joka päivä 15 000 työläistä osoittaa mieltään. 70% väestöstä katsoo elävänsä köyhyysrajan alapuolella. Yhtäkkiä köyhyyden ja epätoivon löyhkä on leviämässä koko Serbiaan. Kansalaisten tyytymättömyyttä ei voi tukahduttaa väkivallalla.

Jos Milosevicin järjestelmä toimi “autoritäärisen eristäytymisen” opin pohjalta, ja Djindjicin aikana meillä oli “autoritäärinen modernismi”, niin nyt meillä on autoritäärinen mielipuolisuus!

Eräs tunnettu toimittaja kirjoitti seuraavasti muutama kuukausi ennen Djindjicin murhaa:
“Titon Serbiassa oli vaarallista ajatella, koska siitä saattoi joutua vankilaan. Milosevicin Serbiassa oli vaarallista ajatella, koska sinut voitiin julistaa maanpetturiksi. Djindjicin Serbiassa ajattelu on vaarallista, sillä se luo pohjattoman yksinäisyyden ja eristäytymisen tunteen ja jos Milosevicin jälkeinen äärimmäisyyksien yhteiselo jatkuu, se johtaa väistämättä kysymykseen: ‘Tulenko minä hulluksi?’ “

Djindjicin jälkeisessä Serbiassa on vaarallista ajatella, koska voit joutua vankilaan, sinut voidaan julistaa maanpetturiksi ja joka tapauksessa joudut täydellisen eristäytymisen partaalle.

Käännös Jorma Penttinen

Andrei Grubacic on historiantutkija ja yhteiskuntakriitikko Belgradista. Hänelle voi kirjoittaa osoitteeseen zapata@sezampro.yu.

Tamara Vukov on ollut mukana yhteiskunnallisissa liikkeissä ja vaihtoehtomediassa (elokuvat, videot, yhteisöradio ja digitaalinen media) kymmenen vuoden ajan. Hän on tiedotusopin jatko-opiskelija Montrealissa, Quebecissa. Hänen uusin projektinsa “Balkan Mediations” (katso http://www.pomgrenade.com) tutkii mitä ajatuksia vuoden 1999 Naton pommitukset Kosovossa ja Jugoslaviassa herättivät pohjoisamerikkalaisissa. Hänelle voi kirjoittaa osoitteeseen tamara@tao.org.